keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kesäkuulumisia

Pitkästä aikaa saan itsestäni irti tänne kirjoittamisen. Kysehän ei ole mistään muusta kuin allekirjoittaneen laiskuudesta, sillä onhan minulla tätä nykyä ihan hyvin aikaa, varsinkin iltaisin. Silti jotenkin preferoin nykyään kirjojen lukemista sängyssä kuin koneella istumista, tv:n katsomisesta puhumattakaan. On meillä toki Netflix, mutta onneksi emme ole viime aikoina "ehtineet" aloittaa mitään uutta sarjaa.

Lapsista minun kuitenkin piti kirjoittaa eikä itsestäni. Ihan kivasti menee meillä! 

Tyttö on pian jo 2 v 2 kk. Isoveljeä hitaammin alkanut puheenkehitys on ottanut aimo harppauksia. Tai oikeastaan nopea puheenkehityksen vaihe alkoi jo ennen kaksivuotispäiviä, ja nyt ollaan jo pidemmän aikaa kuultu kolmi- tai nelisanaisia lauseita. Silti isoveljen puhe taisi olla sujuvampaa tässä iässä, mutta toisaalta tyttö puhuu nyt myös jonkin verran englantia ja osaa itse asiassa laskea kymmeneen paremmin englanniksi kuin suomeksi. 
Poika oppi sanomaan R:n 2 v 2 kk ikäisenä (jostain syystä muistan tämän hyvin). Tytön R ei vielä kunnolla sorahda, on enemmän sellainen pehmeä r, mutta ei toisaalta l. Tämä siis ihan muistiinpanona itselleni, en toki oleta, että 2-vuotiaan pitäisi ärrää vielä osata. 

Muistan joulun aikaan miettineeni äitini kanssa, että tyttö laulaa paljon vähemmän kuin isoveljensä aikoinaan, mutta taisi sekin liittyä puheenkehitykseen, sillä nyt tyttö aloittaa laulamisen heti herättyään ja on kyllä niin suloinen laulaessaan. Suosikkeja on erilaiset englanninkieliset, päiväkodista tutut nursery rhymesit (Row row, row your boat, Twinkle, twinkle little star, Rain, rain go away), mutta tietysti myös suomalaiset lastenlaulut. Ja jotenkin ajoin itseni jossain vaiheessa sellaiseen suohon, että tyttö ei suostu syömään iltapuuroaan ilman, että samalla laulan mitä tahansa Postimies Patesta Muumeihin samalla kun syötän häntä (ja tyttöhän siis syö aivan hyvin itse lusikalla, mutta tämä on nyt joku "juttu").  

Pottailu on ollut pitkään täysin nounou, mutta ihan viime aikoina on vähän edistytty ja mm. tänään tyttö on tehnyt neljät pissat pottaan - rasti seinään! Porkkanana on tällä kertaa käytetty jotain ihan muuta kuin vihannesta eli suklaarusinoita, mutta whatever works, sanon minä. Isoveljenhän täytyy tietysti saada oma osuutensa näistä herkuista :D 

Isoveli on oppinut ajamaan ilman apupyöriä. Pyörä hänelle ostettiin itse asiassa vasta viime syksynä, kun asumme niin mäkisessä maastossa, että pyöräilyn harjoittelu on ollut hieman haastavaa. Motorisestihan poika ei ole ollut ikinä mikään superinnokas tyyppi, mutta nyt sujuu myös yhdellä jalalla hyppiminen eli hyvä näin.
Saapa nähdä, milloin poika oppii lukemaan. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että hän osaa sanoa, millä kirjaimella sana alkaa sen kuullessaan. Emme ole mitenkään yrittäneet häntä opettaa lukemaan, joten omalla painollaan mennään. 

Pojan elämässä edelleen Legot ovat erittäin tärkeitä. Viime aikoina poika on myös oppinut leikkimään yhä pidempiä aikoja itsekseen ja saattaa hyvinkin mennä tunti, että hän puuhailee omassa huoneessaan legoja rakennellen. Luonteeltaan poika on mielestäni melko kiltti ja tunnollinen, esim. käsien pesun hän huolehtii aina itse kotiin tultua eikä ole yksi kerta, kun on käynyt niin, että olemme lähdössä aamulla kotoa, kun poika toteaa, että "eihän mun hampaita oo vielä harjattu!". Oho..
Toisaalta poika on kyllä hyvin mukautuva ja sopeutuva eli mitään temperamentin jäykkyttä en ole havainnut. 

Joka päivä saan olla onnellinen ja kiitollinen ihanista lapsistani, vaikka kärsivällisyys ei aina tunnu riittävän kaikkien kiukkujen vastaanottamiseen. Tärkeintä elämässäni ovat nämä lapset ja ristin käteni sen suhteen, että saisimme perheenä olla yhdessä ja terveinä jatkossakin. 

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kahden vuoden kynnyksellä

Mä olen joskus tainnut sanoa, että voisin hankkia vaikka kuinka monta lasta, jos ne saisi suoraan kaksivuotiaana :D En tietenkään tosissani (or was I?), vaikka omalta kohdalta tunnustan, että se pienen pieni oman itsenäisyyden lisääntyminen niin äidin kuin lapsen kohdalla kahden vuoden korvilla on minunlaiselleni omaehtoiselle ihmiselle ihan tervetullut juttu. Onhan elämä nyt taas monella tapaa helpompaa lukuunottamatta tietysti sitä, että vauvat eivät juokse hihittäen pakoon vaippaa vaihtaessa tai rimpuile täysillä voimillaan auton turvaistuimeen laitettaessa, jos ei rusinoita tai keksejä satu olemaan ulottuvilla..

Esikoisen 2-vuotispäivän kohdalla toista lasta oltiin kuumeiltu jo vaikka kuinka pitkään ja onnistunut pikkusiskon raskaus alkoikin niin, että raskaustesti näytti plussaa pari päivää ennen pojan synttäreitä.
Varsinaista vauvakuumetta en ole potenut tytön syntymän jälkeen, vaikka olen tiedostanut, ettei näin 35-vuotiaalla ole enää aikaa hukattavaksi, sillä olen ajatellut, etten yksinkertaisesti jaksaisi taas vauva-aikaa alusta nopealla aikataululla.
Ihan viime aikoina olen kuitenkin haikein mielin miettinyt kolmatta lasta, sillä jo hyvin nuoresta asti olen haaveillut kolmilapsisesta perheestä. Haikein mielin sen takia, että ajankohta raskaudelle ei voisi juuri nyt olla huonompi työasioiden vuoksi, mutta vielä enemmän sen takia, ettei mieheni todellakaan lämpeä ajatukselle. Ja toki miestänikin ymmärrän, onhan nämä viime vuodet olleet vähintäänkin hektisiä. Mutta kun ikää on jo tämän verran eikä aiemminkaan raskaus ole alkanut iisisti, niin pikku hiljaa joutunen tekemään jonkinlaista luopumisprosessia sen suhteen, että meidän lapsiluku tosiaankin on nyt tässä. Aika saa näyttää.

Lapsille kuuluu varsin hyvää, ja arki on siis tosiaankin tällä hetkellä aika tasapainoista. Ehkä juuri siksi mietinkin taas vauva-asioita, kun olen onnellisesti unohtanut ne pahimmat yöheräilyt tai isoveljen mustasukkaisuuden tai sen, kuinka vauvan ja leikki-ikäisen lapsen tarpeita on hankala yhdistää. Mutta toisaalta, kun viimeistään tässä kahden vuoden kohdalla voi todeta, että kyllä helpottaa, niin kai sitä vielä kerran jaksaisi? Todettakoon kuitenkin, että e-pillereiden syönti jatkuu, kuten ennenkin.
 

maanantai 30. tammikuuta 2017

Puhejuttuja

Tyttö on jo 1 v 9 kk ikäinen. Palailen nyt blogin pariin kirjoittamalla vähän tytön puheen kehityksestä.
Ensimmäinen sana oli mielestäni "äiti"(tai äitti tai jotain sinne päin) joskus vuoden ikäisenä. Muutamia sanoja tuli sen rinnalle pitkin kesää ja syksyä (mm."kiikaa", "puu" (=puuro), auto, "kiitoo" eli kiitos ja tietty "kakka"), mutta enimmäkseen puhe oli kyllä suurimmaksi osaksi omaa höpötystä joulukuun alkuun saakka.
Poika oppi aikoinaan aiemmin puhumaan, mutta en ole ollut tytön puheen kehityksestä huolissani, kun puheen ymmärrys on ollut varsin terävällä tasolla. Lisäksi jonkin verran tytön puheen kehitykseen voi vaikuttaa se, että hän on neljä päivää viikossa englanninkielisessä päiväkodissa ja asumme lisäksi (nyt väliaikaisesti) maassa, jossa puhutaan vielä kolmatta kieltä.

Ennen joulua tyttö otti kuitenkin harppauksen sanojen tuottamisen suhteen. Lyhyessä ajassa tulivat käyttöön "pupu", "tutti", "pipo", "hissi", "kukka" "isi", "veljen nimi somasti lausutttuna", "mummo", "pois", "joo" ja mitähän muuta. "Ei" kuului tietysti repertuaariin jo paljon aikaisemmin ;)

Nykyisin vaatesanoja on käytössä pipon lisäksi ainakin  "tatti" ja "kukka". Ruokasanoista puuro on edelleen "puu", maito on "ma", vaikka jos pyydän toistamaan, niin "maiti" tulee kyllä. Leipä on luonnollisesti "eivo", ja tietysti "kekhi" osataan pyytää tiukan paikan tullen..  Leluista "najje" on tärkeä ja edelleen se pupu (joka on myös tärkein unikaveri. Tai oikeastaan niitä pupuja on kaksi, mutta jostain syystä vain Pentikin pupu kelpaa). "Eegot" on tulleet tutuiksi hieman legoihin hurahtaneen isoveljen myötä. Joululahjaksi tyttö sai nuken ja "vauva" tuli suusta samantien.

Tyttö on jo tosi pienestä asti tykännyt katsoa kuvakirjoja ja eläimien äänet hän oppi ennen sanojen tuloa ja edelleenkin lehmä on "muu" ja sekä kana että kukko "kukikko" jne.

Napa kiinnosti ensimmäisenä (no ketäpä ei), ja ensin tyttö osasi osoitella, ja nyt osaa jo hyvin sanoa "nenä", "shuu", "päpää", "kähi", "kalka".

Eli hiljaa hyvä tulee, uskoisin! Englantiakin tyttö osaa jo vähän, ja se kuulostaa tosi söpöltä: "hejou", "baibai", "nounou", "yesh!", "o-ou!".

Nyt tämä äiti korkaa viikon raahautumalla television eteen tekemään kotijumpan!!!! (Huutomerkkien määrä ei korreloi innostukseni kanssa, mutta eiköhän puolen tunnin päästä ole jo parempi fiilis ;).

maanantai 24. lokakuuta 2016

Pikku Kakkonen

Otsikolla viittaan tällä kertaa ihan siihen tv-ohjelmaan enkä jälkikasvumme nuorempaan henkilöön. Nimittäin kiitos Pikku Kakkosen, saan nykyään tehtyä rauhassa asioita :) Ja siis kyllä, minäkin kuuluin niihin ihmisiin, jotka ennen lapsia olivat sitä mieltä, etteivät omat lapset katso tv:tä ennen rippikouluikää tai jotain sinne päin. Mutta sitten kun realiteetit iskevät tajuntaan, jaolisi oikeasti hyvä saada ruokaa pöytään, niin onhan se nyt oivallista, kun molemmat lapset istua tapittavat sohvalla, ja itse pystyy jopa reseptistä jotain kokkailemaan!

Tytön suhteen olen ollut jopa vähän ihmeissäni, kuinka keskittyneesti hän jaksaa yleensä melkeinpä koko tunnin verran ohjelmia seurata, muistelisin, ettei poika vastaavassa iässä yhtä pitkään paikallaan pysynyt. Mutta oli miten oli, niin hyvä näin.
Mä tykkään itse siitä, että Pikku Kakkosessa tulee erilaisia ohjelmia, ettei vaan katsota youtubesta jotain hömppää (tää kommentti lienee joku mun keino paikata huonoa omatuntoa ruutuajasta?!).  Anyway, lemppareita ja niitä vähemmän suosikkeja löytyy molemmille: tyttö tykkää katsoa etenkin Kikattavaa Kakkiaista, Timppaa ja Pipsa Possua. Kumpikaan ei jaksa katsoa Närpiäisiä tai Tommin kiertävää sirkusta. Pojan aivan ylivetosuosikiksi on nyt syksyn mittaan noussut hieman yllättäen tiistain Runoja ja Rusinoita (ja äidillä soi se am-am-ammattilainen-nen-nen..päässä aamusta iltaan), ja sitä saatetaan joskus katsoa Areenasta ihan erikseenkin. Mutta ei meillä sitten muuten juuri televisiota katsellakaan, paitsi viikonloppuun kuuluu kyllä aamunkin Pikku Kakkonen. Ja toisinaan poika saa pelata silloin, kun tyttö on päikkäreillä, ja pitäisi olla hiljaa, ja äitiä (ja isiä) väsyttää.. Ja tietty pitkillä automatkoilla saa katsoa padia..Ja mitäs muita erikoishetkiä näitä olikaan? :D

tiistai 18. lokakuuta 2016

Syksyä

Oh dear, oh dear.. Tänne kirjoittaminen on mielessä jatkuvasti, mutta jotenkin olen kuitenkin onnistunut pitämään blogihistoriani pisimmän paussin. Ja juuri nyt tulin ajatelleeksi, että tämän blogin aloituksestahan on jo viisi vuotta! Paras vauhti minulla on ollut näemmä vuonna 2014, jolloin postauksia olen kirjoittanut 53, kun tänä vuonna olen päässyt hädin tuskin yli kymmeneen, auts! No, oma aika on toki kahden lapsen äidillä kroonisesti kortilla, mutta enemmän voin syyttää omaa saamattomuuttani ja sitä, että jos luen jotain kirjaa, niin sitten käytän vapaa-aikani siihen. Ja ei, tällä hetkellä minä en todellakaan lue mitään erityisen korkealentoista kamaa, vaan ihan perus ruotsalaisdekkarit saavat minut koukuttumaan niin, että televisiokin jää iltaisin kakkoseksi.

Täällä siis edelleen olen, jos joku sattuu lukemaan. Arki rullaa oikeasti ihan mukavasti nykyisin. Poika täytti elokuussa 4 vuotta, ja tyttökin on pian 1,5-vuotias. Molemmat ovat ottaneet harppauksia omatoimisuudessa hiljattain, joten tässähän rupeaa kohta toivomaan, että aika kuluisi hitaammin eivätkä lapset kasvaisi niin nopeasti.

Poika on syksyn mittaan opetellut aakkoset ja numerot ja niiden kirjoittamisen, ja harjoittelee tosi keskittyneesti, kun sille päälle sattuu, ja niitä rauhallisia tuulia on nykyään paljon useammin kuin ennen. Poika on nyt mielestäni todella kivassa iässä - hän on omatoiminen ja varsin tottelevainen, ja hänen kanssaan voi jo oikeasti puuhata kaikenlaista yhdessä. Tytön kanssa taas kommunikaatio alkaa sujua koko ajan paremmin, kun kielen kehitys kasvaa. Ymmärrys tytön suunnalta on jo tosi vahvaa, hän tietää, mistä puhun, kun sanon, että nyt mennään syömään/pesemään käsiä/ulos/nukkumaan (ja aika usein totteleekin). Hän osaa todellakin sanoa, että "ei!", jos ei jotain halua, mutta on myös innostunut osoittelemaan ja kyselemään kaikkea ympärillä olevaa ("miä too o?"), ja on aivan erityisen kiinnostunut eri eläinten äänistä, vaikka välillä meillä pupukin sanoo ihhahhaa.

Lapset leikkivät jo keskenään tai ainakin hetkittäin sulassa sovussa samassa huoneessa. Eilenkin ihmettelin, että jaa, tässä mä nyt vaan istun ja katson, kun toinen kaikeassa rauhassa rakentaa junarataa, ja toinen yrittää saada duplopalikoita yhteen. No, on tässä totuudessa toinenkin puoli, eli osaavat he kyllä toisiaan ärsyttääkin, ja aika usein (=about koko ajan) saa pojalle muistuttaa, ettei olisi niin raju leikeissä siskonsa kanssa, ja toisaalta tytöllä on nykyään tapana ruveta huutamaan vähän niin kuin varmuuden vuoksi, vaikkei isoveli olisi juuri sillä hetkellä ollutkaan viemässä lelua kädestä lähestyessään. On se muuten jännä, että poika kyllä tasan tarkkaan osaa käyttäytyä lapsiryhmässä, mutta siskon kanssa on sitten ihan eri säännöt.  

No, nyt on aika rientää nukkumaan (vai lukisko vielä yhden luvun kirjaa?), mutta ehkä nyt onnistuin rikkomaan henkisen jääni ja saan vielä muutaman postauksen kyhättyä loppuvuoden aikana. 

torstai 28. heinäkuuta 2016

Poika

Poika on jäänyt tosi paljon taka-alalle tässä blogissa tytön synnyttyä. Tämä johtuu ihan siitä, että kun postaustahti on muutenkin heikonlaista, niin olen ajatellut, että tasapuolisuuden vuoksi pitää ensisijaisesti kirjoitella tytön juttuja, kun poika on kuitenkin ollut pääosassa ensimmäiset 2,5 vuotta. Harmittaa kuitenkin, että olen niin vähän pojan juttuja laittanut ylös.

Parin viikon päästä meillä juhlitaan 4-vuotissynttäreitä.  Päivänsankarin toiveena lienee mahdollisimman paljon uusia legoja. No, me ajattelimme mennä vastavirtaan ja ostaa pojalle pyörän, eiköhän sekin sitten kiinnosta, kun käsiin saa :) Poika on tähän mennessä siis ollut ihan tyytyväinen potkupyörällä menemiseen. Muuten liikunta ei ole mitenkään ykkösjuttu pojan elämässä. Tai siis, eihän se montaa sekuntia paikalla pysy, ja puistossa juoksee kerrallaan varmaan kilometrejä, mutta vaikkapa pallopelit eivät saa poikaa syttymään ollenkaan. Uimisesta poika on tykännyt aina, ja olen jo miettinyt uimakouluakin, sillä niin reippaasti poika polskii kellukkeilla, ja on todella peloton hyppimään veteen ja sukeltamaan.

Poika on luonteeltaan todella avoin uusille ihmisille, hän ei pelkää ruveta juttelemaan uusille lapsille tai aikuisille. Leikeissä hänellä tuntuu olevan ihan hurjasti mielikuvitusta ja vauhtia, mutta onneksi löytyy samanhenkisiä leikkikavereita. Avoimesta luonteesta huolimatta poika saattaa jännittää ja pelätä monia uusia asioita: hän ei todellakaan ole ensimmäisenä juoksemassa halailemaan jotain maskottinallea ja monet lastenesitykset häntä jännittävät, ja usein jossain ohjatussa tekemisessä hän ottaa mieluummin tarkkailijan kuin osallistujan roolin.

Perusluonteeltaan poika on ollut mielestäni aika uhmakas ihan vauvasta saakka, ainakin minusta tuntuu, että olemme jatkuvasti napit vastakkain :) Mutta toisaalta hän on todella kilttikin. Itkupotkuraivarit hän on aina jättänyt kotioloihin, ja nykyisellään asiat voidaan jo onneksi selvitellä keskustelemalla (ja uhkailemalla ja lahjomalla, tietty, kröhöm). Hän menee nukkumaan ilman suurempia kommervenkkejä iltaisin, vaikka tietysti viran vuoksi toistelee, että "mutta kun minua ei YHTÄÄN väsytä!", ja nukahtaa kuitenkin kesken iltasadun. Syö aika lailla mitä vain, vaikka tietynlaisia ennakkoluuloisuuskausiakin on nähty. Ja jos pojalta kysytään, niin lempiruoka on varmasti ranskanperunat.

Poika on ihan älyttömän kiinnostunut erilaisista liikennemerkeistä ja muista vastaavista. On ihan mahdoton mennä vaikkapa työmaan ohi ilman, että ensin käydään läpi, että "tuo merkki tarkoittaa, että pitää käyttää suojalaseja, tuo merkki tarkoittaa...", jne. Ja autolla ajaessa on aika mielenkiintoisia tilanteita, kun poika huutelee takapenkiltä, että "äiti, mikä toi merkki on missä on tollanen noin ja noin ja tolleen? Kyllä sä näit! Tiedäthän!! Mikä se on?!".

Poika saa ns. ruutuaikaa maksimissaan kaksi tuntia päivässä. Tabletilla hän tykkää pelata erilaisia legoaiheisia pelejä (no yllätys), ja lastenohjelmista taitaa Ryhmä Hau olla edelleen aika hyvä suosikki. Tässäkin on jo eletty parissa vuodessa monta suosikkia: muistan, kun pojalla oli 2-vuotiaana hillitön Postimies Pate-kausi, kun viime kesänä taas rulasi Touhulan arvoitukset. Ihan oikeasti poika haluaisi kyllä usein katsella youtubesta (mielestäni aivan typeriä) pikkuautoviedoita ja muuta lapsille suunnattua aivotonta sälää (tai sitten mä en vaan tajua).

Pojalla ei muuten ole mielestäni missään vaiheessa ole ollut kunnon "minä ite!" -kautta. Hän on edelleen varsin tyytyväinen, jos joku pukee ja riisuu hänet, vaikka itse osaakin. Hän usein toteaa omassa huoneessan, että "onpas täällä sotkuista, pitäiskö siivota?", mutta siirtyy nopeasti takaisin leikkeihinsä korjattuaan ehkä yhden lelun lattialta.. Mutta oikeasti kyllä tykkää siitä, kun huoneessa on taas tilaa leikkiä.

Kirjoja poika lukee ja kuuntelee mielellään, nykyään jo aika pitkiäkin satuja, mikä on tosi kiva juttu. Itse "lukee" mielellään kaikenlaista, myös paksua legokatalogia, joka on jo aivan rikkirepeytynyt, mutta tästä en ole huolissani, sillä niin mahtavat mielikuvitusjutut hän luettelon kuvista osaa kehittää.

Ja loppuun vielä 4-vuotismitat, jotka on tosiaan otettu jo vähän etukäteen: 104 cm ja 17 kg.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kesäkuulumisia

No hei vaan blogi, long time, no see! Mutta täällä vielä ollaan. Kesä on vienyt mennessään. Ja kun kumpikaan lapsista ei ole missään kerhossa tai harrastuksissa, niin onhan tässä ollut vähän, köh, tekemistä..
Tyttö on vuorotellen aurinkoinen, toisinaan kirkumisen hyvin oppinut taapero :) Jotenkin tämän taaperovaiheen handlaa ehkä paremmin näin toisella kertaa, kun tietää, että se loppuu aikanaan ja kohta tavallaan helpottaa. Muistelisin, että pojalla monella tapaa hankalin vaihe oli juuri suunnileen yksivuotiaasta 1 v 9 kk saakka tai jotain sinnepäin. Kun mennä tohotetaan joka paikkaan, mutta ei oikein osata keskittyä mihinkään leikkeihin kovin monta hetkeä (eikä edes Pikku Kakkoseen äidin mieliksi!!), kyllästytään ja turhaudutaan, jos koko ajan ei tapahdu jotain, minkä vuoksi kotoa täytyy lähteä jonnekin ainakin kolme kertaa päivässä, ja siltikin tämä meidän taapero odottaa kengät kädessä ovensuussa tässä välissäkin :D Ja kun yhteistä kieltä ei oikein vielä ole, vaikka päivä päivältä toisiamme paremmin ymmärretäänkin. Mutta sanat "äiti" (joka tarkoittaa muuten äidin lisäksi ymmärtääkseni myös isiä ja isoveljeä), "iikkaa, eikkaa" (keinumisesta), ja "ohhoh" (kun kaatuu tai jotain tippuu tai muuten vaan jotain yllättävää tapahtuu) eivät vielä ihan riitä kaikkien taaperon mielialanvaihteluiden ymmärtämiseen.
Muutamat virstanpylväät ovat taas jääneet kirjaamatta, mutta todettakoon, että neiti otti jalat alleen aika tasan 13-kuukautispäivänään, ja nyt suunta on lähinnä ylöspäin kiipeilyn muodossa. Poskihampaita on tällä hetkellä kolme, ja syöminen sujuu sen puolesta ihan mallikkaasti, mutta lusikan käyttöä vielä opetellaan niin, että äiti kauhoo osan ruoasta edelleen suuhun (satunnaisia ravintolatilanteita lukuunottamatta neiti ei tosin enää suostu siihen, ettei saa itse osallistua lusikoimiseen). Ja kun ruokailu sujuu, niin toimii näemmä vatsakin, nimittäin kakkostavaraa tulee edelleen 3-4 kertaa päivässä, että morjensta vaan, onneksi ulkoistin vaipanvaihdon mm. lentomatkoilla jo esikoisen aikaan miehelleni ;) Pottailua ollaan kokeiltu nyt kesän aikana tosi harvalaatuisesti johtuen siitä, että kotona ollaan oltu paljon vähemmän kuin yleensä, mutta satunnaiset pissat ollaan saatu pottaan aikaiseksi. Mutta mieluiten neiti tuntuu juoksevan johonkin nurkkaan pissaamaan heti sen jälkeen, kun vaippa on saatu pois :)
Tyttö siirtyi yksiin päikkäreihin vasta jokunen viikko sitten, mitä olin jo tovin odotellut, mutta aiemmin tuntui, ettei aamupäivistä tullut mitään ellei tyttö ottanut torkkuja puoli kymmenen aikaan. Mutta nyt siis ollaan koko perheen kannalta suotuisammassa rytmissä, jossa aamupäivä voidaan touhuta lounaaseen asti puistoissa ja kylässä niin että tyttö menee päiväunille puolilta päivin ja nukkuu sitten pari tuntia. Yöunia tyttö nukkuu yleensä 11 tunnin verran, ja kunhan sängyssä on mukana tuttiarmeija, niin yleensä uni on aika tauotonta tai ainakin jatkuu sitten, kun uusi tutti on osunut käteen.  
Nyt kun unesta tuli puhe, niin tätä mammaa rupesi sen verran väsyttämään, että sänky vetää puoleensa, mutta lupaan itselleni, että huomenna kirjoitan myös pojan kuulumisia todella pitkästä aikaa!