perjantai 28. lokakuuta 2011

Kaapista ulos

Olen pitänyt blogitaukoa. On ollut niin paljon muuta ajateltavaa eikä toisaalta oikein mitään uutta, aiheeseen liittyvää asiaa.
Perheenjäseneni tilanne näyttää jo vähän paremmalta, joten tuntuu, että pystyy taas hengittämään hieman helpommin.
Tulin hiljattain kaapista ulos. Emme ole mieheni kanssa kertoneet lapsettomuudestamme kenellekään. Omia vanhempiamme emme ole halunneet asialla vielä huolestuttaa, mutta mitä ystävä- ja tuttavapiiriin tulee, olen joutunut huomaamaan, että suurin syy asian salailuun ainakin minun osaltani tuntuu olevan se, että häpeän lapsettomuuttamme niin paljon, etten halua huonouttani tässä asiassa vielä paljastaa. Tunnen itseni niin pieneksi ihmiseksi, kun myönnän tämän. Tiedän, että saisin varmasti ystäviltäni tukea tässä asiassa, mutta silti koen, etten halua muiden sääliä. Tai sääli on se tunne, jota kuvittelen muiden tuntevan, jos asiastamme kerron.
Mistä ihmeestä tämä häpeän ajattelumalli on oikein syntynyt? Onko kellään muilla samanlaisia ajatuksia? Jotenkin näen asian itse niin, että olen yleensä elämässäni ollut hyvä niissä asioissa, joihin ryhdyn ja panostan (huom. en siis väitä olevani kaikessa hyvä). Olen saanut hyviä numeroita koulussa, päässyt opiskelemaan suosittua alaa, saanut hyvän työpaikan jne. Tämä on, jos ei ensimmäinen, niin ainakin niitä harvoja asioita, jossa en onnistu, vaikka kuinka tekisin kaikkeni päämäärän saavuttamiseksi. Eräänlainen kasvunpaikka siis.
Mutta olin siis sanomassa, että tulin vihdoin kaapista ulos. Olimme nimittäin äitini kanssa hiljattain syömässä ja muutaman viinilasin jälkeen äiti sanoi sivulauseessa jotain mahdollisesta jälkikasvusta (hän ei ole koskaan udellut meidän lapsentekoaikeistamme), mihin minä sitten päätin tokaista, että voi olla, ettei sellaisia koskaan tulekaan ja rupesin kyynelehtimään siellä ravintolassa kesken illallisen. Äitini oli toki kovin hämmästynyt, kun kerroin asiasta tarkemmin, koska ei varmaan ajatellut, että me uraihmiset vielä edes lapsia olisimme suunnitelleet, mutta samalla rupesi jo lohduttamaan minua, etten menettäisi toivoa. Äiti kertoi nyt ensimmäistä kertaa, että vanhempaa sisarustani oli aikoinaan myös tehty yli vuoden. Tämä asia jotenkin antoi toivoa ja lohtua minulle. Kentis me olemme sitten heikommin hedelmällisiä, mutta emme kuitenkaan täysin toivottomia? 

4 kommenttia:

  1. Onnitteluni kaapista poistumisen johdosta!

    Miltä se sitten tuntui? Oliko sinulla epämukava olo, kun äitisi sääli sinua? Vai säälikö hän ylipäänsä?

    Minä olen ollut aina hyvin avoin lapsettomuudestani. Sekin on tavallaan suojamekanismi. Ettei kukaan vaan pääsisi laukaisemaan jotain typerää. Tunnistan kuitenkin tuon ajatuksen huonommuudesta. Minäkin olen epäonnistunut maailman luonnollisimmassa asiassa. Olen kuitenkin päättänyt, että suhtaudun aiheeseen niin kuin mihin tahansa muuhunkin sairauteen.

    Sairauksistaan ihmiset muuten puhuvat hyvinkin avoimesti. Istuin juuri bussissa vanhemman naisen vieressä, joka puhui kuuluvalla äänellä puhelimeen mammografiasta ja rintoihin ilmestyneistä pateista. Häntä ei vaikuttanut hävettävän tippaakaan. Ehkä lapsettomuuteenkin tulisi suhtautua juuri tuolla tavalla.

    Hienoa muuten kuulla, että läheisesi tilanne on parempi. Paljon tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Tekstissäsi oli paljon omia ajatuksiani. Olen kutakuinkin tähän saakka elämässä pärjännyt ihan hyvin ja saavuttanut askel kerrallaan asioita joita olen halunnut. Toki olen näiden asioiden eteen tehnyt myös paljon töitä, eli ilmaista mikään ei ole ollut. Lapsettomuus herättää minussa myös häpeän tunteita, vaikka olen kyllä puhunut asiasta avoimesti lähimmilleni. Avoimuudella yritän ehkä myös päästä häpeästä. On hyvä että voit jatkossa olla äidillesi avoin ja toivon että hän osaa tukea sinua tässä raskaassa ajanjaksossa. Toivotaan että tämä ajanjakso joskus päättyisi;)

    VastaaPoista
  3. Päällimmäinen tunne äidille kertomisen jälkeen oli helpotus. Olen aina ollut läheinen äidin kanssa, soittelemme lähes päivittäin ja olen voinut aiemmin avoimesti kertoa huolistani äidille. Syy, miksi lapsettomuusasian halusin kuitenkin äidiltä salata, oli ensisijaisesti äidin säästäminen ylimäääräisiltä huolilta, äidin kohdalla en samalla tavalla ole ajatellut häpeää. Oli varmasti hyvä, että kerroin asiasta ja ehkäpä jossain vaiheessa jatkossa uskallan avautua asiassa läheisimmille ystävillekin. Uskoisin myös, että sitä kautta voisin toivottavasti nähdä sen, että ajatukseni säälistä on väärä.

    VastaaPoista
  4. Minä olet ollut avoin hoidoista ihan alusta asti. Minä en tunne häpeää tilanteestamme, koska emme me itse sille mitään voi. En minä edes tiedä, miksi täytyisi hävetä..? Avoimuus on ollut minulle myös itsesuojelua, on vain helpompi kun muut tietävät, että ymmärtävät mielialaheittelyt sun muut. Avoimuuteeni vaikuttaa myös aiemmin sairastettu masennus, sen myötä opin puhumaan tunteistani ja tiedostan, että minulle tekee erittäin pahaa pitää negatiiviset tunteet sisälläni. Minä en ole oikeastaan edes ajatellut tuota sääliä... Ainakaan ystäväni ja perheeni ja muut läheiset eivät mielestäni ole sääliä osoittaneet, vain myötätuntoa, joka on eri asia kuin sääli. Ei minulle itsellenikään tulisi mieleenkään osoittaa sääliä vaikkapa ystävälle, joka ilmoittaisi vakavasta sairastumisesta. Tosin enhän minä tiedä, säälivätkö he meitä omissa ajatuksissaan, mutta ei ainakaan kenestäkään ole se minulle välittynyt. Päin vastoin, olen saanut muilta valtavasti voimaa, kun he jaksavat tsempata silloinkin, kun itse on aivan maanraossa.

    Kaikille ei tetysti avoimuus sovi ja toiset haluavat pitää tällaiset asiat omana tietonaan. Itse kuitenkaan en osaisi. Olen niin tunteella käyvä ihminen, että minulle olisi mahdotonta tässä tilanteessa olla puhumatta asiasta, joka on kuitenkin tällä hetkellä elämässäni tärkeimmällä sijalla. Olenkin iloinen, että sinä pystyit äidillesi puhumaan, varmasti saat hänestä tukea. Ja äidithän ovat sitä varten (kyllä, meille aikuisille lapsillekin:)), että he ovat tukenamme. Halusimmepa tai emme, äidit huolehtivat meistä joka tapauksessa, olipa meillä sitten ongelmia tai ei.

    VastaaPoista