sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tilitystä

Katkera lapseton ämmä nostaa päätään minussa edelleen, ja useammin kuin toivoisin.

Vanhoista opiskelukavereista muodostuvasssa kaveriporukassa meidän on tapana ollut viettää pikkujoulua yhdessä, isäntä/emäntävuoroa vuorotellen. Myös puolisomme ovat pikku hiljaa tulleet osaksi tätä joukkoa. Olemme viettäneet aikaa porukalla opiskeluajan päätyttyä toistemme mökeillä, kutsuneet toisemme häihimme jne. Vaikka emme enää kovin usein muuten tapakaan, on pikkujouluista muodostunut perinne. Eikä tämä joulukaan ole poikkeus, vaikka kaveriporukkaan on vuoden sisällä syntynyt neljä (!) vauvaa. Itse en tällä kertaa kuitenkaan (ihan oikeasta syystä) pääse paikalle, mutta täytyy myöntää, että tiukille olisi tehnyt meneminen, vaikka ajankohta olisi minulle (tai siis meille mieheni kanssa) sopinutkin. Vaikka yritän kuinka olla suhtautumatta toisten onneen niin, ettei se ole minulta pois, tuntuisi ulkopuolisuus tällä hetkellä liian suurelta kestää. Koska let´s face it, eihän siellä pikkujouluissa enää perinteisestä opiskeluporukan (terästetyn)glögin nauttimisesta ja hauskanpidosta ole kysymys, vaan kaikkien keskittyminen on suuntautunut uusien tulokkaiden ihailuun ja heistä keskusteluun, ja vaikka ihan oikein näin onkin, tilaisuus ei ole minua varten.
Ärsyynnyin muutama päivä sitten (varmaankin turhasta), kun yksi tämän porukan naisista pahoitteli, etten pääse paikalle, koska en sitten pääse näkemään heidän vauvaansa. Ei mainintaa siitä, että olisi ollut kiva tavata toisiamme pitkästä aikaa vaan surku liittyi siihen, etten näe heidän ylpeydenaihettaan. Olisi tehnyt mieli tokaista, ettei itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa (jep, olen kauhea). Jatkoi sitten vielä selittämällä pitkät pätkät siitä, miten vauvan kanssa menee (en kysynyt) ja mainitsi vielä, ettei elämää ilman vauvaa voisi enää kuvitellakaan. No, kiitos näistä. Tiedäntiedäntiedän, hän ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta onnistui silti vauvakeskeisyydellään varmistamaan, että en todellakaan halua osallistua pikkujouluihin tänä vuonna, jos tässä oli pienikin ennakko siitä, minkälaiset juhlat tulevat olemaan.

Vielä on olemassa kaveripariskuntia, jotka ovat lapsettomia, joiden kanssa voidaan viettää iltaa viinilasien ääressä, kuten ennenkin, mutta ennemmin tai myöhemmin, muutaman seuraavan vuoden aikana tähän tullee muutos ja mitä sitten? Nykytilanteen tietäen, ei meillä todennäköisesti ole vauvaa silloinkaan, mutta koska muut ovat siirtyneet uuteen elämänvaiheeseen, täytyy meidänkin seurata perässä. Jos emme halua täysin erakoitua, täytyy meidän (no, enemmänkin minun) pystyä jatkossa osallistumaan näihin tapahtumiin.Tiukkaa se tulee tekemään, vaikka kuinka muuta väittäisi.
Kuten olen aiemmin maininnut, olen silti aika hyvin viime aikoina pystynytkin olemaan katkeroitumatta tavatessani tuoreita äitejä/odottajia, mutta neljä vuoden aikana syntynyttä vauvaa onnellisine äiteineen on kyllä jo liikaa vaadittu, vai mitä mieltä olette?

4 kommenttia:

  1. Vauvoja on syntynyt ja on syntymässä useampia tässä lähikuukausina minun ja mieheni sukulaisille. Ja se jos mikä aiheuttaa katkeruutta, vaikka en haluaisi niin tuntea... :( Vaikka meillä nyt pitäisi olla ihan mahdollista raskautua lähikuukausina, niin en kovin paljoa jaksa siihen uskoa. Miten ihmeessä jaksan, jos clomi-kierrotkaan ei tuo tulosta ja odotuksen odotusta on vain lisää ja lisää edessä. Ahdistaa.

    Mutta kyllä se plussa teillekin voi vielä hyvin tulla. :) Jaksamisia!

    VastaaPoista
  2. Voi kuule Alice, voin allekirjoittaa kirjoituksesi. Täysin. Tulevaisuuden ajatteleminen lapsettomana jatkuvien raskaus- ja syntymäuutisten keskellä tuntuu liian tuskalliselta. En tiedä, miten siihen ikinä tottuu ja miten sitten pitäisi elää ja olla.
    terv. toinen katkera lapseton ämmä

    VastaaPoista
  3. Toi 4 vuodessa on kyllä aika paha jo, ymmärrän tuskasi. Toivottavasti ystävyys/toveruus kantaa tällaisten aikojen ylitse ja teillä tulee edelleen olemaan kiinnekohtia, joiden avulla on myöhemmin taas ilo tavatakin.

    Mulla on itsellä pari läheistä ystävää, joista toinen on jo tuottanut nyytin ja toinenkin on juuri lisääntymässä, joten minäkin olen kaveripiirini "jälkeenjäänyt" tässä asiassa. Koitan pitää ajatukseni positiivisina ja nauttia heidän onnestaan ja se on toistaiseksi sujunutkin melko hyvin. Luulen että se että he tietävät yrityksestämme ja vauvan saannin vaikeudestamme tekee sen että he osaaavat olla huomaavaisia minua kohtaan, eivätkä esimerkiksi puhu ainoastaan vauvoistaan.

    VastaaPoista
  4. Älä pyytele anteeksi oikeutettuja tuntemuksiasi. Monille tuoreille vanhemmille oma lapsi on se maailman ihmeellisin taapero, joka lukee jo kolmikuukautisena ja valmistuu neljävuotiaana yliopistosta. Eikä kukaan, jonka keho on noin vain pamahtanut paksuksi, voi ymmärtää, miltä tuntuu katsella vierestä, kun oma keho ei suostu samaan. Viha, joka siitä syntyy omia ystäviä kohtaan, on ehkä itsekeskeistä jne, mutta entä sitten? Luulisi, että jos ystävät tietävät tilanteesi, he osaisivat pitää suunsa supussa. Tietäväthän?

    VastaaPoista