maanantai 23. syyskuuta 2013

Äiti ja poika

Oma mieli on jo paljon parempi kuin viime viikolla. Osittain alakuloisiin fiiliksiin vaikutti varmaan se, että keskenmenovuodon jälkeen oli vain pari vuodotonta päivää, kun heti perään tulivat menkat. Koska tuhruvuoto alkoi jo ovulaatiosta siinä kierrossa, josta tulin raskaaksi, erinäistä vuotoa oli yhteensä yli viisi viikkoa putkeen. Mutta nyt, vihdoin, vuodot ovat loppuneet ja sen kunniaksi vähän "peittojakin heiluteltu" niin kuin sanonta taitaa kuulua.

Saapa nähdä, mitä tämä kierto sitten tuo tullessaan. Nyt on meneillään kp 12, joten ovulaatiota voisi alkaa ruveta kuulostelemaan pikku hiljaa. Nyt olenkin pohtinut sitä, että ruvetako tikuttelemaan vai antaisinko nyt kuitenkin itselleni sen verran rauhaa, että luotan ovulaation tulevan (ainakin melkein) joka kierrossa niin kuin ainakin tähänkin asti on tapahtunut (PAITSI, jos munasarjassa siis on endometriooma, joka estää ovulaation??).  Testausta puoltaisi se, että ainakin tietäisi, tapahtuuko LH-nousu ja sitä oletetusti seuraava ovulaatio, jolloin osaisi ajoittaa yhdynnät oikein, kun välillä on vaan niin kiire ja väsy, ettei joka toinen päivä -taktiikka välttämättä houkuta. Testaaminen kuitenkin helposti johtaa turhaan hermostumiseen siinä vaiheessa, kun viiva ei tikussa ala vahvistua, varsinkin minulla, jolla ovulaatiot tulivat varsinkin ennen ensimmäistä raskautta vasta kp 16-20 tietämillä, ja toisaalta yhdynnät kellon tarkkuudella vievät kyllä huvin ja rentouden siitä puuhasta. Ja mitä "tulee, jos on tullakseen" - mentaliteettiin tulee, niin on sanomattakin selvää, etteivät ovulaatiotikut siihen kuulu. Mutta kuten olen aiemmin maininnut, en usko, että rentoon tjottailuun meillä on enää paluuta, vaikka kuinka yrittäisin meditoida itseni rauhallisempaan tilaan.

Nimetään tämä nyt siis yrityskierroksi numero kaksi ja katsotaan, mitä seuraa. Pari kiertoa tässä ehtii tulla ennen kuin munasarjamöykyn kontrolli on loppuvuodesta, jolloin toivottavasti olemme viisaampia jatkon suhteen.

Pojan kuulumiset ovat nyt ihan jääneet varjoon, kun olen omia tuntojani tänne vuodattanut. Mutta uskallan sanoa, että pojalle kuuluu hyvää :) Hän on varsin aurinkoinen yksivuotias! Juttua tulee paljon, selviä sanoja ovat "amppu" - lamppu, "ätti" - äiti, "ippu" - tippu (esim. kun tiputtelee lusikan tai mukinsa lattialle) ja välillä on kuultu myös "kiitos", mutta sen merkitys tuskin on pojalle selvä. Liikkumaan oppiminen on ollut hitaampaa, poika seisoo kyllä ilman tukea, muttei kävele vieläkään, on yllättävän varovainen liikkeissään. Mutta onneksi konttaamallakin pääsee lujaa!

Lempileluja pojalle ovat tällä hetkellä Plaston muoviset kipot, joista voi kasata tornin tai asetella sisäkkäin sekä puinen laatikko, jonne on kiva laitella palikoita rei´istä. Autot ja pallot eivät poikaa niinkään kiinnosta, vaikka toki hän niilläkin leikkii. Leikkipuistossa käymme päivittäin eikä sielläkään kävelemättömyys menoa mahdottomasti hidasta.

Ruokailla poika tahtoo nykyään pääsääntöisesti itse. Niinpä yleensä teemme niin, että pidän lautasen itselläni ja annan pojalle aina täyden lusikan, jonka hän sitten vie suuhunsa. Sivussa sitten erilaisia sormiruokia, uusimpana lempparina viinirypäleet. Puuro tökkii välillä, mutta helppouden vuoksi olen yrittänyt sitä silti aamuisin ja iltaisin tarjota.

Meillä oli kesällä kausi, jolloin poika ei vähänkään pidempiä aikoja viihtynyt vaunuissa istuen, mutta tilanne helpotti huomattavasti, kun älysin kääntää pojan katseen rattaissa menosuuntaan. Niinpä uusimpana harrastuksena meillä on käydä aamuisin lenkillä niin, että äiti juoksee ja poika katselee maisemia. Eikä meillä siis ole mitään juoksurattaita vaan ihan noilla meidän tavallisilla yhdistelmävaunujen rattailla mennään. Mukavasti saa äiti puolen tunnin lenkin, parisataa kaloria kuluttettua ja vähän aivojakin tuuletettua, ja lenkin jälkeen voidaankin sitten mennä puistoon hikeä laskemaan. Sisälle päästyä poika syö lounaan, minkä jälkeen saa juoda maitonsa seuraamalla äidin suihkussa käyntiä. Ja pian tämän jälkeen poika siirtyy ulos päiväunille, jolloin äiti saa rauhassa syödä lounaan ja hommailla omia asioita sillä aikaa, kun poika nukkuu uniaan yleensä 2,5-3 tuntia. Päiväunet ovat aiemmasta pidentyneet, kun siirryimme pojan yksivuotispäivän tienoilla yksiin päiväuniin ja mielestäni tämä on ollut ihan hyvä muutos, vaikka joku lakisääteinen kahvitauko kuuluisi mielestäni alkuiltaankin, jos mies on vielä töissä :) 

Tiedän, että olen ihan mahdottoman onnekas, kun olen saanut ja saan seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä, antaa rakkautta, lohduttaa ja halata, tuntea olevansa pienelle se maailman tärkein ihminen. Tilanteen yrityksen suhteen pitäisi siis olla aivan eri kuin muutama vuosi sitten, kun aloimme yrittää esikoista. Minulla on jo se, mitä kaipasin.  Minä olen äiti. Mutta kummasi toisenkin lapsen kaipuu on niin suuri ja selittämätön, että olen vaipunut epätoivon aallokkoon jo yrityksen alkumetreillä, vaikka järki sanoo, että todennäköisyys sille, että joskus saamme toisen lapsen on suurempi kuin se, ettei niin koskaan tapahdu. Rauhallisuus, kärsivällisyys, positiivinen asenne elämään: missä ihmeessä minä olin silloin, kun niitä jaettiin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti