keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Asiat mittasuhteisiin

Nyt saa loppua valitus ja itsensä surkuttelu! Minulla on asiat varsin hyvin. Ja jatkossa aion olla onnellinen niistä asioista, joita minulla on sen sijaan, että keskityn puuttuviin asioihin. Luulisi, että olisin tämän jo paremminkin sisäistänyt. Ja jokin aika sitten hetken ymmärsinkin. Keskenmenoepisodin keskellä nimittäin pelästyin aika tavalla, kun löysin vasemmasta rinnastani patin. Ihan kookkaan sellaisen. Imetykseen se ei enää voinut liittyä, koska lopettamisesta oli kulunut jo kuukausi. En ollut varma, kuinka kauan patti oli rinnassa ollut, mutta epäilin, ettei kovin pitkään, sillä imettäessähän rinnat ovat "esillä" tuon tuosta. Järkeilin, että kyseessä täytyy olla hyvänlaatuinen kysta tmv., mutta varasin samantien ajan rintojen ultraäänitutkimukseen varmistaakseni asian. Parina päivänä ennen tutkimusta jäin kuitenkin miettimään, että mitä sitten, jos patti olisikin pahanlaatuinen? Olen vasta kolmekymppinen, mutta kyllähän tämänkin ikäisiä sairastuu, ei kukaan ole suojassa. Pahinta mahdollista vaihtoehtoa miettiessäni tajusin sen yksinkertaisen asian, että kaikkein tärkeintä on, että saan jatkaa elämääni juuri näin, miehen ja pojan kanssa, että saan mahdollisimman pitkään seurata pojan kasvua ja kehitystä, olla hänen äitinsä. Hetkeksi mieleeni kirkastuivat ne asiat, jotka ovat elämässäni tärkeitä, ja osasin olla niistä kiitollinen. Helpotus oli suuri, kun rinnan patti todettiin hyvänlaatuiseksi. Samanlaisia ajatuksia ja pelkoja kävin mielessäni läpi, kun munasarjamöykkyä ruvettiin tutkimaan, sillä vaikkei kukaan sanonutkaan mitään sen suuntaista, hetken mietin itse jo munasarjasyöpääkin. Mutta miksi tarvitsen tällaisia herätyksiä muistaakseni, miten hyvin asiat ovat, miten kiitollinen olen nykyisestä elämästäni, ja ennen kaikkea: miksen voi kauemmin muistaa keskittyä siihen, että asiat ovat hyvin sen sijaan, että alan heti kärttämään lisää ja vaivun negatiiviseen olotilaan, kun asiat eivät heti mene suunnitelmien mukaan? Hiljattain heräsin taas. Luin jutun naisesta, joka oli käynyt läpi lapsettomuushoidot tuloksetta ja sairastunut pian sen jälkeen syöpään, minkä seurauksena hän ei voi koskaan lasta enää edes yrittää. Tunsin itseni pieneksi. Hyvin, hyvin pieneksi. Ja päätin lakata valittamasta. Mutta koska tämä blogi on ainoita paikkoja, jonne voin kirjoittaa ajatuksiani suodattamatta, en voi luvata jatkon olevan pelkkää iloittelua, mutta toivottavasti jatkossakin ymmärrän asioiden mittasuhteet. Pahoittelut tekstistä ilman kappalejakoja, kone ei suostunut yhteistyöhön.

1 kommentti:

  1. Patti rinnassa ja koepalan vastauksien odottaminen on kamalaa. Muistan tuon niin selvästi, vaikka siitä on nyt jo muutama vuosi. Saa valittaa ja tuntua pahalta ja purkaa se ulos. Juuri silloin kun se siltä tuntuu, ei me voida olla niin pyhimyksiä, että kantaisimme kaikkien muiden taakat harteillamme eikä uskallettaisi itse elää. Muista se ;)

    VastaaPoista