torstai 19. syyskuuta 2013

Kielletyt tunteet

Kannattaa skipata tämä teksti, jos ei halua lukea negatiivista tilitystä.

Nimittäin...keskenmeno on vaatinut paljon enemmän henkistä työstämistä kuin olisin osannut ennakoida. Tuntuu, että olen tippunut taas suohon, siihen suohon, jonne minun ei enää koskaan pitänyt juuttua, ainakaan näin syvälle. Ja se suo on tietenkin lapsettomuuden suo tai ainakin lapsettomuuden tunteiden suo. 

Pyydän jo etukäteen anteeksi ajatuksiani, jos joku lapseton vielä tätä tekstiäni lukee, sillä en itsekään olisi tällaista tekstiä hyvällä katsonut ihmiseltä, jolla on lapsi.

Mutta miten ihmeessä olen tänne joutunut? Tänne, missä jokainen tuttavan raskausuutinen aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, missä vastaantulevat vauvamahat aiheuttavat kateutta, missä pikkuvauvat turvakaukaloissaan ovat kuin isku vasten kasvoja? Eihän minulla ole  minkäänlaista lupaa olla täällä, kun minulla on lapsi.

En osaa tätä itsekään oikein selittää. Tuntuu, että yllätyksenä alkanut raskaus tuli kuin varkain. Jo alkuhetkistä saakka tuntui, ettei sellainen onni kuulunut minulle, että raskaus voisi alkaa helposti.  Mutta kun alkanut raskaus päättyi keskenmenoon, vietiin samalla pois mahdollisuus helppoon yrittämiseen jatkossa, sellaiseen, jossa toinen lapsi tulee, kun on tullakseen. Keskenmeno vahvisti toivettani toisesta lapsesta, ja nyt raskaus olisi saatava alulle heti uudestaan enkä usko, että pystyn enää palaamaan sellaiseen moodiin, missä yritykseen voisi suhtautua ilman stressiä. Mahdollisuus on kiertynyt päässäni mahdottomuudeksi.

Yksi ihan oikea syy pelkoon uuden raskauden alkamisen hankaluudesta minulla sentään on, joten selitänpä siitä hieman ennen kuin vaikutan ihan kajahaneelta. Koska minulla oli heti raskauden alussa vuotoa ja kipuja, kävin yksityisellä ultrassa, missä todettiin sikiökaiku kohdussa. Vuoto jatkui ja runsaantui viikon päästä, jolloin arvelin keskenmenon tulleen. Koska olemme lähdössä miehen mukana työmatkalle muutamaksi viikoksi ulkomaille, en halunnut jättää mitään arvailujen varaan, vaan varasin toisen ultran, jotta nähtäisiin, että kohtu on varmasti tyhjentynyt. Toisella ultrareissulla bongasi gynekologi tyhjentyneen kohdun lisäksi toiseen munasarjaan liittyvän muutoksen, jonka hän epäili liittyvän joko päättyneeseen raskauteen, olevan edometriooma tai jopa kohdunulkoinen raskaus.
Kohdunulkoista raskautta en uskonut itse hetkeäkään (missä välissä minusta niin hedelmällinen olisi tullut, että peräti kaksi raskautta olisi alkanut samanaikaisesti?), mutta sain lähetteen sairaalaan asian poissulkua varten. Raskaushormoni laski normaalisti ja kävin vielä naistentautien polilla ultrassa, missä todennäköisiksi diagnoosivaihtoehdoiksi jäi kohdunulkoisen jälkeen raskauteen liittyvä verikertymä tai kookas endometriooma. Ja voitte varmaan arvata, mikä omassa negatiivisessa mielessäni on nyt noussut todennäköisimmäksi vaihtoehdoksi, yhdeksi niistä möröistä, joka estää uuden raskauden. Tilanne kontrolloidaan kolmen kuukauden kuluttua, joten toivotaan, että olen väärässä.

Mutta miten saisin itseni keskittymään niihin asioihin, jotka ovat positiivisia? Minulla on ihana palleropoika. Minä olen tullut kaksi kertaa raskaaksi ilman hoitoja. Jos kyseessä on endometriooma, se tuskin on sinne vasta keskenmenon jälkeen kasvanut, joten olen siis tullut raskaaksi siitä huolimatta. Mutta kun minut on varustettu peruspessimistisella temperamentilla, niin en osaa nähdä edessäni kuin huonoja vaihtoehtoja.
Ja sitten mietin jo aikaa eteenpäin. Entä, jos meille ei koskaan tulekaan toista lasta? Kaduttaako minua sitten se, että suunnittelen nyt ainakin osa-aikaista töihin paluuta. Entä osasinko tarpeeksi nauttia lapsen vauva-ajasta vai kiiredinkö koko ajan liikaa toivoen, että lapsi olisi vähän isompi, ettei koko ajan tarvitsisi heräillä yöllä tai imettää? Vauva-aika on niin lyhyt eikä sitä saa enää takaisin. Mitä, jos poikani ei koskaan saa pikkuveljeä tai -siskoa?

Paljon muitakin ajatuksiani päässäni pyörii, mutta jätetään ne toistaiseksi. Ja oikeastaan toivon, että negatiivisten ajatusten kirjoittaminen tähän tekstiin tyhjentäisi ne aivoistani. Mutta pahoin pelkään, että tämä blogi on palaamassa alkujuurilleen, yritysblogiksi. Koittakaa kestää!

4 kommenttia:

  1. Voi, ymmärrän ihan täysillä tuon tunteen, kuinka toisen lapsen saamisesta tulee jopa melkein tärkeämpää kuin sen ensimmäisen. Meilläkin luomuplussa yllätti kolmen vuoden yrityksen/ hoitojen jälkeen. Meillä tosin uutta luomuyllätystä kuulunut, mutta seuraava raskaus saatiin hoidoilla taas tuon reilun kolmen vuoden " tulee jos on tullakseen" jälkeen. No raskaus päättyi huonosti, ja sen jälkeen se todellinen pakkotarve uuteen lapseen vasta iski oikein todenteolla. Meillä kävi onni, ja uusi raskaus saatiin taas alkuun heti seuraavasta hoitokerrasta, ja toivottavasti tällä kertaa lopputulos olisi toivotunlainen.

    Lähinnä yritän sanoa, että ymmärrän sinua. Ja uskon, että teillä on toivoa, varsinkin kun olette jo kaksi raskautta saaneet omin avuin alulle ja jos siihen lisätään tohtorin apu, pääsette varmasti haluttuun päämäärään :)

    VastaaPoista
  2. Pahoin pelkään, että en voi kokonaan edes kuvitella millaisia tunteita käyt nyt läpi, mutta täälläkin vauvakuumeillaan. Varsinkin koko kesän aikana kun niitä pallomahoja on näkynyt, oon ollut toodella kateellinen ja halunnut vaan päästä pois samasta tilasta!
    Tunnen syyllisyyttä, että toivon toista lasta pienellä ikäerolla, kun toisilla ei ole sitä yhtäkään.
    Mutta mitä me naiset voisimme tälle äidin hoivavietille? :D
    Ja vielä tähän loppuun pieni rohkaisu: Omalla äidilläni oli endometrioosi ennen kuin tuli raskaaksi ja sai esikoisensa, eli mut! Leikkauksen jälkeen hän raskautui heti ensimmäisestä kierrosta :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos myötätunnosta ja tsempeistä! <3 Itsekin yritän kovasti ajatella asiaa positiivisesti ja järkevästi, miksei kolmas raskaus joskus alkaisi, kerran kahdesti niin on jo käynyt, mutta omalla kohdalla nään aina asiat huonoimman kautta, pitäisi kyllä jonnekin positiivisuuskurssille lähteä :)

    VastaaPoista