tiistai 6. toukokuuta 2014

Uhma?

Poika on pian 1v9kk. On ollut varsin hyvä ilmaisemaan oman tahtonsa jo suurin piirtein syntymästään saakka. Mutta nyt on taas joku vaihe meneillään, hohhoijaa. Pukeminen aiheuttaa hirveät raivarit, samoin useimmiten vaipan vaihtaminen ellen saa jotenkin hämättyä poikaa kiinnittämään huomionsa muualle. Ei millään huvittaisi edes aloittaa em. toimenpiteitä, kun tietää, mitä siitä seuraa. Kuulostaa varmaan ihan normaalilta, mutta välillä kyllä mietityttää, että minkähänlaista tässä on vielä edessä, kun se varsinainen "uhmaikä" alkaa. Vai voiko se alkaa jo nyt? Poika on myös hyvä vaatimaan kaikenlaista. Ruokaillessa "vaatii" kaikkea muuta mitä nyt sattuu näkemään, mutta omalla lautasella ei ole. Hakee kädestä sohvalle hetkeksi levähtänyttä äitiä ja isiä milloin minnekin ja esittää vastalauseensa varsin kuuluvasti, jos liikettä ei tapahdu. Kaupassa vaatii itselleen ympärillä näkemiään asioita kovaan ääneen. Noh, nää on näitä. Ei varmaan vaatisi, jos koskaan ei annettaisi, joten omaan napaan voi tässä kai katsella. Jotain positiivista: onneksi kyllä rauhoittuukin varsin nopeasti. Huh.

3 kommenttia:

  1. Ihan on tuttua huttua, ja alkavaksi uhmaksi olen tulkinnut meidän lapsen kohdalla. Myös muiden lapsien kanssa leikkiessä ilmenee "minun, minun" vaatimuksia eli ei paljoa haluta jakaa leluja tai keinua tai jopa uökona lojuvaa keppiä..

    Mut hei, onneksi kohta on kesä ja ainakin ulkovaatteiden pukeminen vähenee! :-)

    P.S. Nyt kun on hämärän peitossa, että tuleeko joskus lapselle sisarus vai ei, musta on tulkut paljon kärsivällisempi uhmaakin kohtaan. Liekö sellainen perspektiivi auttanut ymmärtään, että siitä uhmastakin kannattaa nauttia (edes vähän) jos sen kokee vain kerran (tai siis joka ikävuotena) lapsensa kanssa. Paitsi öisin tekee välillä tiukkaa säilyttää hermot, kun tyyppi keksii välillä herätessäänkin vaatia vaikka maitoa mutta muki onkin vääränlainen ja sit arvotaan mikä muki herralle mahtaa sopia.. Tässä on yritetty ottaa tiukempi linja, että yökukkoilut pois.. Prosessi on vielä kesken ;-D

    VastaaPoista
  2. Oh, meillä on niiiin sama meininki! Kaikkeen muuhun oikutteluun ja temperamenttisuuteen olen jo tottunut, mutta meillä tää on alkanut saada ihan kauheita kohtauksia kun laitetaan syöttötuoliin. Ei yhtään huvita ruveta syömispuuhiin, kun ei pysty etukäteen arvaamaan millä mielellä herra on. Tuleeko kolmas maailmansota vai asettuuko yllättäen tuoliin iloisesti pulisten. Jos tehdään yksikin väärä ele (esim. yks päivä mies laittoi pojalle ruokalappua, joka osui vahingossa sitä naamaan), niin pojalla menee hermot ja pitää nostaa pois jäähdyttelemään tunteitaan. Etenkin iltapuuron (ja siis samalla nukkumaanmenon) pitkittyminen saa mun hermot ihan riekaleiksi...
    Ja sama täällä, anna-sanan oppiminen tekikin elämästä astetta, hmm... haastavampaa. Ruokakaupassa huutaa tauotta "Anna, anna!!!" juttuja nähdessään, vaikkei edes tiedä mitä mikäkin on. Onneksi joo ja ei -sanat helpottavat vähän elämää, kun osaa jo tosi hyvin vastata kun kysyy haluaako jotain. Tosin ikävän usein vastaus on se EI... :D

    VastaaPoista
  3. Miisa: mä niin odotan, että ulos voi lähteä hetken mielijohteesta vaikka vaan ihan hetkeksi ilman pukemisrumbaa!
    Ja toi on totta, että tää epävarmuus siitä, tuleeko koskaan toista lasta, vaikuttaa ainakin hieman siihen, että ihan tietoisesti olen kärsivällisempi lapsen käninöissä. Mutta toisaalta sitten haikea ja surullinen sen suhteen, jos nämäkin ikävaiheet pääsee kokemaan vain kerran, kun poika kasvaa vaudilla. Mutta valitettavasti mitään superäitiä minusta ei ole koettelemuksetkaan jalostaneet.... :)

    Nunu: Toi on niin totta, että yksikin väärä asia voi aiheuttaa "kamelin selän katkeamisen" :D Sitten potentiaalisia mielipahan aihettajia yrittää varoa, mutta aina ei pysty olemaan ihan hollilla sen suhteen, missä herra päättää sillä kertaa suuttua :)

    VastaaPoista