sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tilitystä

Katkera lapseton ämmä nostaa päätään minussa edelleen, ja useammin kuin toivoisin.

Vanhoista opiskelukavereista muodostuvasssa kaveriporukassa meidän on tapana ollut viettää pikkujoulua yhdessä, isäntä/emäntävuoroa vuorotellen. Myös puolisomme ovat pikku hiljaa tulleet osaksi tätä joukkoa. Olemme viettäneet aikaa porukalla opiskeluajan päätyttyä toistemme mökeillä, kutsuneet toisemme häihimme jne. Vaikka emme enää kovin usein muuten tapakaan, on pikkujouluista muodostunut perinne. Eikä tämä joulukaan ole poikkeus, vaikka kaveriporukkaan on vuoden sisällä syntynyt neljä (!) vauvaa. Itse en tällä kertaa kuitenkaan (ihan oikeasta syystä) pääse paikalle, mutta täytyy myöntää, että tiukille olisi tehnyt meneminen, vaikka ajankohta olisi minulle (tai siis meille mieheni kanssa) sopinutkin. Vaikka yritän kuinka olla suhtautumatta toisten onneen niin, ettei se ole minulta pois, tuntuisi ulkopuolisuus tällä hetkellä liian suurelta kestää. Koska let´s face it, eihän siellä pikkujouluissa enää perinteisestä opiskeluporukan (terästetyn)glögin nauttimisesta ja hauskanpidosta ole kysymys, vaan kaikkien keskittyminen on suuntautunut uusien tulokkaiden ihailuun ja heistä keskusteluun, ja vaikka ihan oikein näin onkin, tilaisuus ei ole minua varten.
Ärsyynnyin muutama päivä sitten (varmaankin turhasta), kun yksi tämän porukan naisista pahoitteli, etten pääse paikalle, koska en sitten pääse näkemään heidän vauvaansa. Ei mainintaa siitä, että olisi ollut kiva tavata toisiamme pitkästä aikaa vaan surku liittyi siihen, etten näe heidän ylpeydenaihettaan. Olisi tehnyt mieli tokaista, ettei itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa (jep, olen kauhea). Jatkoi sitten vielä selittämällä pitkät pätkät siitä, miten vauvan kanssa menee (en kysynyt) ja mainitsi vielä, ettei elämää ilman vauvaa voisi enää kuvitellakaan. No, kiitos näistä. Tiedäntiedäntiedän, hän ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta onnistui silti vauvakeskeisyydellään varmistamaan, että en todellakaan halua osallistua pikkujouluihin tänä vuonna, jos tässä oli pienikin ennakko siitä, minkälaiset juhlat tulevat olemaan.

Vielä on olemassa kaveripariskuntia, jotka ovat lapsettomia, joiden kanssa voidaan viettää iltaa viinilasien ääressä, kuten ennenkin, mutta ennemmin tai myöhemmin, muutaman seuraavan vuoden aikana tähän tullee muutos ja mitä sitten? Nykytilanteen tietäen, ei meillä todennäköisesti ole vauvaa silloinkaan, mutta koska muut ovat siirtyneet uuteen elämänvaiheeseen, täytyy meidänkin seurata perässä. Jos emme halua täysin erakoitua, täytyy meidän (no, enemmänkin minun) pystyä jatkossa osallistumaan näihin tapahtumiin.Tiukkaa se tulee tekemään, vaikka kuinka muuta väittäisi.
Kuten olen aiemmin maininnut, olen silti aika hyvin viime aikoina pystynytkin olemaan katkeroitumatta tavatessani tuoreita äitejä/odottajia, mutta neljä vuoden aikana syntynyttä vauvaa onnellisine äiteineen on kyllä jo liikaa vaadittu, vai mitä mieltä olette?

lauantai 3. joulukuuta 2011

Back to basics

Sorruin sittenkin testaamaan ovulaation, joka tapahtui kyllä varsin myöhään aiempiin kiertoihini verrattuna (kaksi viivaa testiin vasta kp 21), joten piinapäivät voi alkaa.. Hahaha, ei sentään, usko luomuraskauteen on next to nothing. Usko ylipäänsä minkäänlaiseen raskauteen kohdallani on nollatasolla. Onneksi klinikan lääkäri on hieman positiivisempi. Kävimme tässä hiljattain klinikalla suunnittelemassa jatkohoitoamme ja uskokaa tai älkää, lääkärimme suositteli, että palaisimmekin toistaiseksi takaisin kevyempiin hoitoihin uuden IVF:n sijaan! Tämä siksi, että voi olla, että munasoluni eivät respondoi hyvin IVF:ssä annettaville hormoneille ja siksi laatu on, mitä on. Voi olla, että meidän kohdallamme se yksi ainoa munasolu onkin laadukkaampi ja sen kehittymistä ja kohdun limakalvon paksuuntumista voidaan sitten tukea. Koska munasolut hedelmöittyvät, ei ole estettä palata kevyempään hoitoon ja katsella uutta IVF-hoitoa jossain vaiheessa myöhemmin.
Tämän hetkinen kierto mennään siis täysin luomuna ja todennäköisesti myös seuraavakin klinikan joululoman vuoksi, mutta vuoden alusta suunnitelmana olisi käyttää luomukiertoa tukevia pistoksia. Hassua kyllä, minulle tämä vaihtoehto tuntui tervetulleelta lomalta, mutta mieheni päähän oli vaikea saada menemään sitä, miksi näin voisikin olla paremmat mahdollisuudet onnistua (enkä itsekään tähän oikein usko, vaikka ymmärrän logiikan) ja hän oli enemmän sillä kannalla, että uuteen hoitoon vaan mahdollisimman pian. Vaikka alunperin juuri minä olen ollut selkeästi kärsimättömämpi osapuoli, ja vaati aikamoista taivuttelua, että mies suostui IVF-hoitoon lähtemään alunperinkään. Taitaa olla niin, että miehen vauvakuume on noussut ja hän on huomannut, että meillä oikeasti on vaikeuksia tulla raskaaksi.
Omalla kohdallani olen huomannut viime viikkoina tiedostamattoman ajatuskuvioiden muutoksen. En enää suunnittele elämää niin, että miettisin tulevia tapahtumia nähden itseni silloin raskaana, urakuvioitani mietin eteenpäin suorana janana enkä sellaisena, jossa on katkoksia. Olen hyvin paljon luopunut ajatuksesta omasta lapsesta, koska näin minun on helpompi käsitellä asiaa. Koska hoidot ovat vielä kesken, eikä viimeistä vihellystä ole vielä puhallettu, tiedän että jossain sisälläni elää vielä pieni toivo ja niin kauan kuin se on olemassa, en pysty kunnolla lopullista lapsettomuutta käsittelemään. Henkisesti voin ihan hyvin, vaikka edelleen ympärilläni tapahtuu paljon asioita, jotka aiheuttavat minulle ylimääräistä psyykkistä kuormitusta tämän lapsettomuusasian lisäksi. Ehkäpä juuri siitä syystä lapsettomuusasia ylipäänsä on ollut paljolti taka-alalla viime ajat ja blogin pitäminen on jäänyt unholaan (muiden kuulumisia olen kyllä käynyt seuraamassa). Täällä minä kuitenkin vielä olen.

torstai 17. marraskuuta 2011

Luomuna

Täällä mennään kierrossa kp 6 ja laskeskelin juuri, että ensimmäinen kierto ilman mitään hormoneja tälle vuodelle! Alkuvuodesta käytin omatoimisesti Terolutia, sitten tuli kuvioon Luveris+Lugesteron. Klinikan kesätauonkin aikana käytin ovulaation jälkeen Lugesteronia loppukiertoa tukemaan. Tässä kierrossa en aio ovulaatiota lähteä bongailemaan, kyllä se sieltä todennäköisemmin tulee kuin on tulematta, mutta kun vika on jossain muualla, niin eipä ole toiveita raskautumiseenkaan.
Aiemmin ajattelin, että pusken hoitoja eteenpäin pysähtymättä, kunnes lopputulos saavutetaan tai selviää, ettei raskaus ole meille mahdollinen. Olen kuitenkin muuttanut mieltäni, sillä kaipaan todellakin pientä hengähdystaukoa hoidoista ja kaiken muun kaaoksen keskellä tauko on tervetullut. En usko, että kestäisin epäonnistunutta hoitoa juuri ennen joulua, on siinä (joulussa) muutenkin kestämistä!
Nyt keskitytään tähän hetkeen ja mahdollisia hoitoja aloitellaan sitten vasta ensi vuoden puolella. Koska lääkekatto on tullut täyteen, voisi apteekissa kuitenkin käydä jo tämän vuoden puolella.

torstai 10. marraskuuta 2011

Kuulumisia

Hiljaiseloni on vain jatkunut, edellisestä postauksesta tulee kohta kaksi viikkoa.
On tässä lapsettomuusrintamalla tapahtumiakin ollut, mutta en ole saanut niistä kirjoittamista aikaiseksi. Nykytilanne on se, että pakkanen on tyhjä ja raskaus on kaukainen haave. On herännyt todellinen epäily siitä, että munasoluissani on jotain vikaa hedelmöittymisen suhteen ja jatkosuunnitelma on vielä avoin. Todennäköisesti IVF:n kuitenkin vielä lähdetään. Olen yllättäen pystynyt elämään rauhallisin mielin, koska monet muut asiat ovat pitäneet minut kiireisinä. Olen kuitenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta lahjoitetuista munasoluista tai adoptiosta, mikä onkin auttanut hankalammilla hetkillä. Toki tiedän, ettei tiemme olemaan helppo jatkossakaan, kävi miten kävi. 
Olen myös pyrkinyt tietoiseen asennemuutokseen niin, että en välttelisi niiden ystävien tapaamisia, joilla on vauva tai pieni lapsi.  

perjantai 28. lokakuuta 2011

Kaapista ulos

Olen pitänyt blogitaukoa. On ollut niin paljon muuta ajateltavaa eikä toisaalta oikein mitään uutta, aiheeseen liittyvää asiaa.
Perheenjäseneni tilanne näyttää jo vähän paremmalta, joten tuntuu, että pystyy taas hengittämään hieman helpommin.
Tulin hiljattain kaapista ulos. Emme ole mieheni kanssa kertoneet lapsettomuudestamme kenellekään. Omia vanhempiamme emme ole halunneet asialla vielä huolestuttaa, mutta mitä ystävä- ja tuttavapiiriin tulee, olen joutunut huomaamaan, että suurin syy asian salailuun ainakin minun osaltani tuntuu olevan se, että häpeän lapsettomuuttamme niin paljon, etten halua huonouttani tässä asiassa vielä paljastaa. Tunnen itseni niin pieneksi ihmiseksi, kun myönnän tämän. Tiedän, että saisin varmasti ystäviltäni tukea tässä asiassa, mutta silti koen, etten halua muiden sääliä. Tai sääli on se tunne, jota kuvittelen muiden tuntevan, jos asiastamme kerron.
Mistä ihmeestä tämä häpeän ajattelumalli on oikein syntynyt? Onko kellään muilla samanlaisia ajatuksia? Jotenkin näen asian itse niin, että olen yleensä elämässäni ollut hyvä niissä asioissa, joihin ryhdyn ja panostan (huom. en siis väitä olevani kaikessa hyvä). Olen saanut hyviä numeroita koulussa, päässyt opiskelemaan suosittua alaa, saanut hyvän työpaikan jne. Tämä on, jos ei ensimmäinen, niin ainakin niitä harvoja asioita, jossa en onnistu, vaikka kuinka tekisin kaikkeni päämäärän saavuttamiseksi. Eräänlainen kasvunpaikka siis.
Mutta olin siis sanomassa, että tulin vihdoin kaapista ulos. Olimme nimittäin äitini kanssa hiljattain syömässä ja muutaman viinilasin jälkeen äiti sanoi sivulauseessa jotain mahdollisesta jälkikasvusta (hän ei ole koskaan udellut meidän lapsentekoaikeistamme), mihin minä sitten päätin tokaista, että voi olla, ettei sellaisia koskaan tulekaan ja rupesin kyynelehtimään siellä ravintolassa kesken illallisen. Äitini oli toki kovin hämmästynyt, kun kerroin asiasta tarkemmin, koska ei varmaan ajatellut, että me uraihmiset vielä edes lapsia olisimme suunnitelleet, mutta samalla rupesi jo lohduttamaan minua, etten menettäisi toivoa. Äiti kertoi nyt ensimmäistä kertaa, että vanhempaa sisarustani oli aikoinaan myös tehty yli vuoden. Tämä asia jotenkin antoi toivoa ja lohtua minulle. Kentis me olemme sitten heikommin hedelmällisiä, mutta emme kuitenkaan täysin toivottomia? 

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Piste i:n päälle

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun päätimme jättää ehkäisyn pois. Juhlimme tätä vuosipäivää tekemällä aamulla negativiisen raskaustestin (pp10). Nyt kärsitään ihan kaikkien standardien mukaan lapsettomuudesta, jos joku ei sitä tähän mennessä ollut uskonut.

torstai 13. lokakuuta 2011

Elämä heittelee

Piinapäivät meneillään, mutta en ole pahemmin niihin jaksanut nyt ajatuksiani keskittää. Ei olisi pitänyt hihkua onnea viime viikolla, voi miksi sen ees tein? Tämä viikko on palauttanut minut taas maanpinnalle. Viime viikolla kaikki oli hyvin lukuunottamatta lapsettomuusongelmaa. Enää niin ei ole. Perheenjäseneni joutui sairaalaan tällä viikolla. Mittasuhteet muuttuivat taas kerta heitolla.

Kirjoittelen taas, kun minulla pysyvät ajatukset paremmin kasassa.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Valitusta taas

PAS tehtiin onnistuneesti eilen. Siinä ne positiiviset uutiset lapsettomuusasian suhteen olivatkin. Ensimmäinen alkio ei selvinnyt sulatuksesta ja nyt siirretty alkio oli kolmisoluinen.. Pakkaseen jäi siis enää yksi alkio. Kyllähän minä tiedän, että kolmisoluisellakin alkiolla voi tärpätä, tuskin niitä muuten siirrettäisinkään. Lääkäri oli jälleen varsin luottavainen onnistumisen mahdollisuuteen, minä tapani mukaan en. Pitäisi saada tämä valituksen valitus ja negatiivinen suhtautuminen jo loppumaan, ei tästä ainakaan mitään apua raskautumiselle ole! Olenhan oppinut, että ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, joten ei positiivisesta asenteesta haittaakaan olisi.
Toisin kuin tuoresiirrossa, PAS:ssa kuukautiset eivät kuulemma yleensä ala lääkitysten läpi. Ja vaikka kotitestit näyttäisivät negatiivista, pitää homma silti varmistaa verikokeella kahden viikon kuluttua siirrosta, jolloin lääkityksen saa vasta lopettaa. Sitä odotellessa siis. En millään haluaisi testata kotona, onneksi minulla ei ole enää testejä jemmassa, mutta toisaalta en haluaisi kuulla vasta hoitajaltakaan, että hcg on alle 1. Huomaatteko, miten olen jo muuttanut ajatuskuvioitani positiivisempaan suuntaa? Aargh.

Mutta kuuluu minulle oikeasti pääpiirteittäin hyvää. Bellyn tavoin yritän usein muistuttaa itseäni siitä, että lukuunottamatta lapsettomuusongelmaa, asiani ovat varsin hyvällä mallilla ja olen siitä kiitollinen. Terveyteni on hyvä, minulla on hyvät välit vanhempiini, avioliittomme on onnellinen ja taloudellinen tilanteemme on stabiili. Iloa tuo uusi asunto, jonka ostimme hiljattain, ja jonka remontointi- ja sisustussuunnitelmiin saan lähiaikoina toivottavasti keskitettyä ajatuksiani.

Aurinko paistaa ja viikonloppu on aluillaan, asiat ovat ihan hyvin! :)
(Tästä se lähtee! :)
Mukavaa viikonloppua kaikille!

maanantai 3. lokakuuta 2011

Haaste

Sain Bellyltä mielenkiintoisen haasteen kirjoittaa 25 satunnaista asiaa itsestä ja haastaa muitakin lukijoita tekemään saman (äkkiä katsottuna moni blogituttu onkin tähän jo vastannut).
Mukava välillä kirjoittaa muustakin kuin lapsettomuusasioista ja saa kuitenkin kirjoittaa itsestä ;)
Here goes:
1. Olen luonteeltani todella kärsimätön.
2. Pelkään lentämistä.
3. Ja käärmeitä.
4. Rakastan matkustamista. Mieheni kanssa olemme käyneet äkkiä laskien kolmessatoista maassa muutaman viime vuoden aikana (juu, sinne ne rahat menee).
5. Ikuinen lempparikohteeni on Lontoo.
6. Olen valmistunut samaan ammattiin kuin toinen vanhemmistani.
7. Tyylini on varsin klassinen.
8. Tykkään katsoa vanhoja elokuvia.
9. Käyn mielelläni oopperassa ja baletissa.
10. Pidän kirjojen lukemisesta, mutta aikaa lukemiselle on nykyään vähemmän kuin toivoisin. Joku kirja on aina kuitenkin kesken.
11. Pidän mökkeilystä.
12. Silti en erityisemmin innostu saunomisesta.
13. Koska en pidä liian kuumasta säästä.
14. Minulla on jatkuva sisustamisvimma.
15. Pidän siitä, että tavarat ovat järjestysessä, vaikken erityisemmin siivoamisesta tykkääkään.
16. Olin koulussa aikamoinen hikipinko, keskiarvoni lähenteli kymppiä.
17. Mielestäni minua ei siltikään pidetty nörttinä :)
18. Lempivärini on sininen.
19. Korkokengät ovat mielestäni upeita ja kauniita, silti pukeudun useimmiten ballerinoihin tmv mukaviin kenkiin.
20. Seuraan muutamaa muoti- ja sisustusblogia.
21. Nukun viikonloppuisin usein päiväunet.
22. Pidän alkusyksystä: kauniista väreistä, kuulaista päivistä, pimenevistä illoista.
23. En juo ollenkaan kahvia. Rooibos-teetä saatan sen sijaan juoda kuppitolkulla päivän aikana.
24. En seuraa oikeastaan mitään urheilulajia nykyään.
25. Pidän viineistä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Kp 14/YK 12

Viikonloppu vietettiin taas pois kotimaisemista, joten blogin päivitys on jäljessä, nytkin aikaa vain pikaiselle päivitykselle. Bellyn laittamaan haasteeseen vastaan varmastikin heti alkuviikosta!

Perjantaina oli siis ultra eikä syytä tiputtelulle löytynyt, mutta ei sen pitäisi olla esteenä siirrolle. Endometriumilla oli paksuutta 7,4 mm ja kaikki muutenkin kunnossa. Siirtopäiväksi sovittiin 6.10. Kysyin vielä pakkasessa olevien alkioiden laadusta ja kuulemma ovat 2&3- luokkaa, "hyvän ja kohtalaisen hyvän väliltä". Jotenkin masensi tuo tieto, olin viimeksi jäänyt siihen käsitykseen, että myös pakkaseen meni ns.top-alkioita. Tuntuu, että olen luovuttanut PASsien suhteen jo etukäteen ja suunnannut katseeni seuraavan pistoskierroksen mukanaan tuomiin alkioihin.

Epäonnistuneesta tuoresiirrosta ei kuulemma voi päätellä vielä mitään siitä, mistä lapsettomuusongelmamme johtuu tai ei ainakaan sitä, että syynä olisi nimenomaan kiinnittymisongelma. Kyseessä voisi olla jokin munasoluihin liittyvä geneettinen ongelmakin, jota ei nykykeinoin voi edes tutkia. Sain myös vahvistusta sille olettamukselle, että jos kolmen IVF/ICSI-kierroksen jälkeen raskaus ei ole alkanut, on epätodennäköistä että se alkaisi enää myöhemminkään. Lääkäri oli kyllä kovin luottavainen sen suhteen, että todennäköisyydet raskautua olisivat puolellamme. Mutta väkisinkin mietin viikonlopun aikana, että entä jos tilanne vuoden päästä on se, että raskaus ei ole vieläkään alkanut? Olisimme mieheni kanssa silloin juuri 30-vuotta täyttäneitä eikä toivoa omasta lapsesta enää annettaisi. Olen aiemmin jotenkin ajatellut, että onhan tässä vielä reippaasti hedelmällistä ikää jäljellä, mutta tämä ajatuskuvio saa lähinnä kauhuntunteita aikaan. Mitä jos kaikki toivo viedään pois jo näin äkkiä?

Ehdin viikonlopun aikana miettiä jo sitäkin kysymystä, että mitä sen jälkeen tapahtuisi, jos meidät todella todettaisiin vuoden sisällä infertiileiksi, mutta vastausta en siihen osannut itselleni antaa.

torstai 29. syyskuuta 2011

Blue is the colour

Olen ollut tällä viikolla tavanomaistakin väsyneempi. Työpäivän jälkeen on pitänyt tsempata toden teolla, että jaksaa käydä vielä salilla. No, eilen en jaksanut vaan tulin suoraan kotiin ja vietin valehtelematta koko illan sohvalla, mihinkään muuhun en saanut kerättyä energiaa. Nukkumaan menen heti kymmeneltä, unta ei tarvitse odotella. 

Töissä pitää olla skarppina koko ajan ja jaksaa kuunnella toisten ongelmia. Syksyä pukkaa. Epätietoisuus tulevasta kaihertaa mieltä.

En jaksa uskoa, että pääsisimme siirtoon vielä ensi viikolla, vaikka kierrossa ollaan jo 11.päivässä. Varsinaisten kuukautisten jälkeen on esiintynyt aivan pientä tiputtelua vielä tänäänkin. Suojaa en tarvitse, tiputtelu on siis todella minimaalista, mutta ei tämä nyt ihan normaaliakaan ole. Voisiko olla Zumenoniin liittyvää? Endometrium tuskin on päässyt kovin paksuihin mittoihin, mutta huomennahan sen näkee.

Yritän taistella apatiaa vastaan. Raahasin itseni tänään salille ja hyväähän se teki. Äsken leivoin omenapiirakkaa. Yritän myös olla itselleni armollinen: koko ajan ei ole pakko saada jotain aikaiseksi ja suorittaa. Yritän kuulostella itseäni - onhan tämä vielä normaalia väsymystä? Saan kyllä mielihyvää asioista, joten ei  tässä hätää.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Alkukierron mietteitä

Viikonloppu meni odotetun mukavasti. Tavattiin muutamaakin tuttua vauva- ja lapsiperhettä ja yllätin itseni sillä, että osasin suhtautua näihin lapsiin ajattelematta juurikaan omaa tilannettamme. Me emme ole kertoneet lapsettomuushoidoistamme kenellekään, joten etukäteen monesti pelkää, että tällaisissa tilanteissa "lapselliset" heittävät jonkin ajattelemattoman kommentin lasten hankkimiseen liittyen. Lapsiperheen arjen näkeminen konkretisoi taas sitä, mitä se lapsellisten elämä monesti onkaan. Hetkittäin touhua katsellessa ajattelin, että onhan meillä hyvä näinkin, kahdestaan. Siis toistaiseksi. Kestäisin odotteluajan ihan hyvin ja nauttisin elämästä miehen kanssa  kahdestaan vielä jonkin aikaa, jos vaan tietäisin, että lopputuloksena saamme joskus oman lapsen. Välillä ajattelen, että avioliittomme ensimmäinen vuosi olisi voinut olla onnellisempi, jos emme olisi aloittaneet yrittämistä ihan vielä. Olisimme olleet onnellisen epätietoisia tulevasta, jos ei omille aavistuksilleni olisi antanut painoa. Mutta parempi näin, olemme tutkimusten ja hoitojen myötä toivottavasti useita askelia lähempänä omaa lasta.

Olen sitäkin miettinyt, että missä vaiheessa ruvetaan siirtämään kahta alkiota kerrallaan? En todellakaan toivo kaksosraskautta, kyseessähän on aina riskiraskaus. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että usein useamman hoidon jälkeen siirretään kaksi alkiota. Ammattikirjallisuudesta löysin kuitenkin seuraavan tutkimuksen vuodelta 2009, josta seuraavaa :"...Yhden alkion siirron saaneilla päästiin näin synnytyksiin lähes 42 %:ssa tapauksista munasolun keräystä kohden. Vastaava osuus oli kahden alkion siirron saaneilla 37 %."  Eli yhden alkion siirto on sittenkin turvallisempaa ja tehokkaampaa.

Loppuviikko menee ultraa odotellessa.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Mielialan vaihtelua

Positiivisella mentiinkin jo tovi. Nyt se sitten taas iski. Ahdistus. Pelko.
Töissä on ollut tänäänkin rauhallista ja typeryyksissäni olen googletellut PASsiin liittyviä keskusteluja. Nyt iski etukäteisahdistus seuraavista: 1) Entä jos ensi viikolla ultrassa todetaan, ettei kohdun limakalvo ole ollenkaan sopiva siirtoa varten? Monella tuntuu olevan suurempi päiväannos Zumenonia kuin minulla (2 tbl/pvä) ja minullahan nimenomaan on ollut ongelmaa liian ohuen endometriumin kanssa. 2) Mitä, jos alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Meillä on pakkasessa 3 alkiota, entä jos yksikään ei selviä? Miksi ihmeessä menin lukemaan ketjua, jossa useammalla oli jäänyt 0-saalis pakkasesta?
Eihän sille tietenkään sitten mitään mahtaisi, seuraavaan kiertoon voisi varmaan taas aloittaa IVF-pistokset, mutta miten ihmeessä saisin muutenkin kärsimättömän mieleni jaksamaan odottelun?
Ihan turha näitä on miettiä etukäteen, kun en voi itse asioihin vaikuttaa millään tavalla. Mutta siinähän se ongelma juuri piilee!

Hoitoihin hakeutumisesta vielä

Eilisen postauksen jälkeen tulin vielä miettineeksi kirjoittamaani. Kirjoitin, että olen tyytyväinen, että hakeuduimme poliklinikalle jo varhaisessa vaiheessa. Näin voin ajatella nyt jälkeenpäin, koska ongelmia raskauden alkamisen suhteen selvästikin on. Tämä ei toki koske kaikkia pareja. Suurimmalle osalle ns. vuoden sääntö on hyvin perusteltavissa. Yleensähän tilanne on se, että vuosi suositellaan yrittämään ennen hoitoihin hakeutumista, koska tilastojen valossa 80-85% raskautuvat tässä ajassa ja tämän jälkeenkin vielä puolet pareista eli tällainen hätähousuilu ei ole tutkimusten valossa järkevää tai suositusten mukaista (ellei sitten ole tiedossa jokin hedelmällisyyttä heikentävä tekijä, esim. pitkät, epäsäännölliset kierrot). Itselleni ei valitettavasti ole kärsivällisyyttä isolla kauhalla jaettu :)
Se on kurja tosiasia, että tässä(kin) asiassa ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: yksityiselle klinikalle voi hakeutua ilman lähetettä kuka/milloin tahansa, jos vain pystyy kustannukset maksamaan, mutta kunnallisella puolella asuinpaikan sairaala sen hetkisine resursseineen määrittää ilmeisesti aika paljonkin sen, missä aikatauluissa hoidot pystytään toteuttamaan.  

torstai 22. syyskuuta 2011

Sekalaista pohdintaa

Töissä on kummallisen hiljaista, joten on aikaa päivitellä kuulumisia.

Kierrossa mennään neljättä päivää. Missään vaiheessa vuoto ei ole ollut kovin runsasta, mutta minulla harvemmin onkaan. Alavatsakipuja on ollut hieman normaalia enemmän. Lauantain jälkeen en ole edes testannut uudelleen vaan aloitin suoraan kp2 jo ennalta sovitusti Zumenon-esterogeenin lääkkeellistä PASsia varten. Zumenonista ei ole tullut mitään sivuoireita, mutta enpä niitä odotellutkaan, kyseessä on kuitenkin estrogeeni ja vaikkei sama kuin e-pillereissä, niin onhan tuota tavaraa nautittu ennenkin. No, kankkulan kaivoon nekin rahat (e-pillerit) aikanaan on laitettu :)

Olen yllättynyt siitä, että henkisesti selvisin negasta näin hyvin ja olen pystynyt suuntaamaan jo ajatukseni tulevaan hoitoon. Vai olenko vain työntänyt oikeat tunteeni jonnekin kauas?

Olen kyllä miettinyt sitä, että kauanko tätä jatketaan? Meitä on nyt kaksi alle 30-vuotiasta perustervettä ihmistä eikä mitään estettä raskautumiselle ole todettu. Mutta kuinka kauan hoitoja sitten tehdään? Oletetaan, että seuraavan vuoden aikana  ehditään tehdä vielä toinen ja kolmaskin IVF sekä niiden mahdolliset PASsit ja mitä, jos siinäkään vaiheessa ei tulosta ole syntynyt? Missä vaiheessa lyödään hanskat naulaan ja todetaan, ettei kyseessä taida enää olla vain huono tuuri? Onko mitään tutkimuksia enää edes jäljellä? Eipä liiemmin taida olla. Näistä ajattelin ottaa selvää, kun seuraavan kerran menen ultrassa käymään. Toki tiedän, ettei tähän voi mitään yksiselitteistä vastausta antaa, jokainen tapaus arvioidaan toki erikseen.

Meillähän on edetty varsin nopeasti tähän pisteeseen, vuoden yrittäminen tulee täyteen vasta ensi kuussa. Monet parit lähtevät lääkäriin vasta tässä vaiheessa. Omalta kohdaltani voin sanoa, että olen tyytyväinen, että otin yhteyttä klinikalle jo varhaisessa vaiheessa. Syy aikaiseen hakeutumiseeni oli se, että vaikka yritystä oli takana vasta 4 kiertoa, olin ollut ilman pillereitä jo vuoden pidempään ja vuoteen mahtui 3-4 kpl yli 40 päivän kiertoa. Oletin siis, etten todennäköisesti ovuloi ainakaan joka kierrossa. Alkuperäinen ajatukseni oli, että kyseessä voisi olla PCO, koska olen kärsinyt myös akneihosta, joka tosin lääkkeillä on saatu hoidettua. Olen siinä asemassa, että pystyin laittamaan itselleni labrakokeita (LH ja FSH) jo ennen klinikalle hakeutumista, ajattelin että sitä kautta PCO-diagnoosini saisi vahvistusta. Kävi kuitenkin toisinpäin, arvot eivät viitanneet PCO:n vaan olivatkin normaalia matalammat, mikä aiheutti ihmetystä. Kävin siinä vaiheessa jo toisella gynekologilla kysymässä arvoista, hänen mielestään asialla ei ollut merkitystä. Määräsi Terolutia ja sanoi, että jos ei 6 kk aikana raskaus ala, sitten kannattaa hakeutua lapsettomuusasioihin perehtyneelle gynekologille. Tikuttelin ovulaatiota muutaman kierron ajan ja ovulaation bongasin. Labra-arvot kuitenkin kaivelivat mieltäni edelleen, ja koska tiputtelu alkoi liian aikaisin ovulaation jälkeen, päätin kuitenkin hakea ns. second opinionin ja tässä vaiheessa hakeuduimme yksityiselle lapsettomuusklinikalle. Siellä labrat otettiin uudelleen ja arvot olivatkin normaalit eikä syytä huoleen siltä osin, mutta uskoisin, että juuri tämän vuoksi meitä ei passitettu kotiin yrittämään loppuvuodeksi. Koska kohdun limakalvon paksuuden suhteen oli kuitenkin ongelmaa, aloitettiin tukilääkitykseksi Luveris-injektiot. Kun usealla hyvällä kohdun limakalvolla ja follikkelillakaan ei saatu tulosta, päädyttiin tekemään diagnostisessakin mielessä IVF ja nyt ollaan tässä pisteessä.

Mutta nyt taas katse eteenpäin. Elämä on kyllä niin paljon parempaa kuin piinaviikkojen aikana: viikonlopulle voi tehdä mukavia suunnitelmia, illallista ravintolassa miehen kanssa viineineen, illanviettoa ystävien kanssa ilman, että pitää miettiä kuinka paljon uskaltaa ottaa ja miten selittää sitä, jos ei ota ollenkaan. Tällainen hetkellinen normaali elämä antaa voimia taas jaksaa jatkaa hoitoja.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Uuteen alkuun

Olimme viikonlopun reissussa, joten nyt vasta löytyi aikaa päivittää kuulumisia.
Perjantaina (PP9) alkoi tuntui liiankin tuttua painetta alavatsalla WC-käyntien yhteydessä, ja myöhemmin samana päivänä alkoi tuhruvuoto. Niinpä sallin itselleni muutaman lasin viiniä illalla. Mieheni oli kuitenkin halukas varmistamaan negan raskaustestillä, joten lauantaiaamuna se tehtiin eikä mikään yllätys, ettei toista viivaa tikkuun piirtynyt. Tuhruttelu on edelleen jatkunut ja lopetin jo lugetkin, jotta vuoto saa alkaa kunnolla ja päästään uuteen kiertoon. Uskoisin, että huomenna on kp1.

Oloni on yllättävän hyvä. Viikonloppuna oli mahdollisuus nauttia kauniista syyssäästä ja keskittyä muihin asioihin. Itkin itkuni jo torstai-iltana ennen kuin negasta oli mitään muuta tietoa kuin oma aavistukseni ja perjantaista lähtien olen pystynyt siirtämään ajatukseni jo tulevaan. Mitäpä tässä muutakaan voi? Seuraavat kaksi viikkoa voin taas keskittyä elämästä nauttimiseen ennen kuin piina kenties taas alkaa. Lääkäri antoi meille tähän hoitoon siirron jälkeen jopa 50/50 todennäköisyyden onnistua. Mieheni laskeskeli, että kumulatiivinen todennäköisyys onnistua seuraavalla kerralla nousee jo 75%:n (jos siis käytetään tuota 50% todennäköisyyttä, minkä lääkäri meille antoi, normaalistihan IVF/ICSI:lle annetaan 30% todennäköisyys onnistua). Eipä tuo kumulatiivinen todennäköisyys tietenkään poista sitä, että jokaisella hoitokerralla on kuitenkin vain 30%:n todennäköisyys onnistua eikä sitä, että vielä on se mahdollisuus, ettei alkio voisikaan jostain syystä kiinnittyä endometriumilleni lainkaan. Viimeistä vaihtoehtoa en aio kuitenkaan ajatella lainkaan ellei ole pakko. Olen 29-vuotias ja ainakin teoriassa tässä on vielä 10 vuotta aikaa yrittää. Rahanmenoa ei voi estää..

torstai 15. syyskuuta 2011

Positiivisuus kadoksissa

Fiilikset ovat alamaissa. PP8. Rintojen arkuus ja turvotus ovat vähentyneet eikä mikään olotilassani viittaa alkaneesen raskauteen. Tiedän, tiedän, välttämättä tai todennäköisestikään en tuntisi mitään oireita ennen plussaa, mutta silti kuvittelen, että jos olisin raskaana, olisi minulla siitä edes aavistus. Epätoivoissani mittasin äsken vielä lämmön ja tulos 36.1C oli todellakin omiaan vahvistamaan käsitystäni negatiivisesta lopputuloksesta. Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan, ja harmillisesti kahdessa seuraamassani lapsettomuutta käsittelevässä blogissa IVF/ICSI-hoidosta on hiljattain tullut nega.
En todellakaan aio ruveta testaamaan etukäteen, sillä mikään ei juuri nyt tunnu niin pahalta kuin kirkkaana loistava yksi viiva raskaustestissä.

Yritän kuitenkin löytää valoa tunnelin päästä ja sitä löytyy siitä ajatuksesta, että vaikka nyt ei tärppäisikään, pääsemme tositoimiin jälleen ensi kierrossa. Lääkäri antoi minulle jo valmiiksi Zumenon-reseptin (estrogeeniä), jota aloitan syömään heti kierron alussa myöhemmin kierron aikana tehtävää PAS:ia varten ("sikäli kun alkiot selviävät sulatuksesta" ajattelin heti tätä kirjoittaessani, voi äh tätä pessimismin määrää!!) . 

Minua helpottaa selkeästi se, että on jatkuvasti olemassa jokin suunnitelma jatkoista, suunnitelma jonka avulla voin siirtää ajatukseni taas eteenpäin kohti uutta mahdollisuutta. Melkeinpä raastavinta aikaa raskauden yrittämisessä oli silloin, kun en ollut vielä hakeutunut klinikalle hoitoon. Silloin tuntui, ettei minulla ole mitään kontrollia sen suhteen, mitä tapahtuu, ja epätietoisuus sen suhteen onko jokin vialla oli valtavaa. Vieläkään en tiedä, missä vika on, mutta nyt on selvitetty paljon asioita, joiden tiedämme olevan normaalisti. Jaksan vielä uskoa, että sinnikkyys palkitaan ja riittävän monen hoidon myötä onni kääntyy puolellemme.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Piinailua

Huomenna siirrosta on viikko ja piinailussa ollaan puolessa välissä. Vatsan turvottelu oli pahinta kolme punktion jälkeistä päivää. Sen jälkeen vatsan alueella ei ole ollut minkäänlaista oiretta; ei kipua, ei mitään, joka voisi viitata kiinnittymisyrityksiin. Rintavarustus kipeytyi lauantaina eli kolmantena siirron jälkeisenä päivänä ja rinnat ovat edelleen hyvin arat ja turvonneet. Tämän voi pistää Lugesteronien piikkiin. Niin kuin senkin, että leukaani on hyökännyt finniarmeija. Lugesteroneja olen toki käyttänyt jo aiemmissakin kierroissa (ovulaation induktio) tukena ovulaation jälkeen, muta näiltä oireilta olen säästynyt aiemmin. Nyt annostus (600mg/vrk) on kuitenkin isompi kuin aiemmin käytetty (400 mg/vrk).

Piinailu on sujunut toistaiseksi ilman suurempaa ahdistusta, vaikka välillä iskeekin epätoivo. Toistaiseksi on hyvä elää onnellisessa tietämättömyydessä, kun kaikki on vielä mahdollista.
Töissä on niin kiirettä, etten juuri ehdi omia asioitani miettimään. Eilen kävin ensimmäistä kertaa salilla siirron jälkeen ja se teki kyllä hyvää turvonnelle olotilalle! Noudatan yleensä vähähiilihydraattista dieettiä, mutta viime viikolla nautin surutta hiilareita, mikä oli omiaan vielä lisäämään ennestäänkin turvonnutta olotilaa.

Testauspäivää olen toki miettinyt. Kärsimättömän luonteeni tuntien tiedän, että sorrun testaamaan jossain vaiheessa tällä viikolla, vaikka järkevintä olisi odottaa ensi viikon alkuun. Jotain halpistestejä löytyy kotoa, mutta pitäisiköhän tätä varten käydä apteekissa ostamassa joku erityisen herkkä testeri..

lauantai 10. syyskuuta 2011

Pessimismi tuli taloon

Keskiviikon huojennus on vaihtunut epäuskoon. Eilen olin vielä ihan positiivisella tuulella, tänään olen jo sitä mieltä, ettemme todennäköisesti onnistuneet nytkään. Sitä mukaa kuin turvotus ja muut oireet vähenevät, valuvat toiveenikin raskaudesta alaspäin. Olen luonteeltani vahvasti rationaalisesti ajatteleva ihminen, ammattini on sellainen, että se vaatii tutkimustietoon pohjautuvaa päätöksentekoa, mutta kun on kyse raskautumiseen liittyvistä asioista, luotankin yhtäkkiä kokemaani "naisen vaistoon". Ja kun "naisen vaisto" sanoo, ettei raskaus ole alkanut, ei oikein mikään auta enää nostamaan toiveita. Vai onko tämä "naisen vaisto" sittenkin piirre jossain syvällä olevasta itsetunto-ongelmasta, jonka seurauksena en usko, että minä ansaitsisin sitä, mitä kaikkein eniten toivon?  Onko "naisen vaisto" vain keino suojella itseäni pettymyksiltä etukäteen? Todennäköisesti.

Nyt, kun hedelmöittyminen ja jakautuminen sujuivat normaalisti, on vahvistunut aivan alkuperäinen käsitykseni siitä, missä meillä raskaaksi tulemisessa kiikastaa: alkio ei kiinnity kohdun seinämään. Tätä käsitystäni olen vahvistanut muistelemalla sitä tosiasiaa, ettei meille ole vuoden aikana suotu yhden ainoaa haamua tai kemiallista raskautta vaan kaikki raskaustestit, jotka olen ehtinyt tekemään, ovat näyttäneet tyylipuhdasta negaa.

Näillä mietteillä lauantai-illan viettoon. Täytyy yrittää jostain kerätä taas positiivisempaa mieltä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Siirto

Huokaisin aamulla helpotuksesta: yksi etappi on saavutettu, pääsimme alkionsiirtoon asti. Olin etukäteen pelännyt, että syy lapsettomuuteemme löytyisi jotenkin viallisista, hedelmöittymiskyvyttömistä munasoluista. Nyt kuitenkin tiedän, että mikäli tällä kertaa ei tärppäisikään, niin yritys voi jatkua. Ei ole löytynyt mitään syytä sille, ettei raskaus voisi kohdallamme alkaa. Hyvälaatuinen alkio on nyt sisälläni ja kolme samanlaista odottaa pakkasessa.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Punktion jälkeen

Turvotus on täällä! Vatsan seutu on pinkeän, kiristävän ja liikkuessa aristavan oloinen. Ei kuitenkaan kipeä sillä tavalla, että särkylääkettä pitäisi ottaa. Olo on samanlainen kuin jos vatsa olisi täynnä ilmaa, vastaavan olotilan muistan siitä kerrasta, kun söin pussillisen sokerittomia karkkeja ja vatsa turposi kunnolla (jep, todella fiksua!:)  Olen varmuuden vuoksi juonut normaalia enemmän, kun olen jostain lukenut, että sillä voisi hyperiä estää/hoitaa, joskaan klinikalta en saanut mitään ohjeita tämän suhteen.

Töissä olen ollut tänään normaalisti, teen aika lailla istumatyötä eikä ongelmia esiintynyt. Sairauslomaakin klinikalta olisi saanut, mutta se olisi ollut hankala järjestää enkä sitä etukäteenkään kokenut tarpeelliseksi.

Edellisestä jumpasta on kohta viikko ja mieli jo halajaa treenaamaan, mutta vatsan seudun pinkeys tekee sen suuntaiset ajatuksetkin turhiksi. Ainakin tämä viikko on mentävä ihan rauhassa. Tänään kävelyvauhtiakin on täytynyt hieman hidastaa.

Labrasta soitettiin aamulla ja tuloksena muistaakseni niin, että 6 munasolulle oli tehty ICSI ja näistä 5 oli hedelmöittynyt, lopuista 14 munasolusta 7 oli hedelmöittynyt IVF:llä eli yhteensä hedelmöittyneitä oli 12.
Nyt edelleen sormet ristissä sen suhteen, että huomenna päästäisiin siirtoon.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Punktio ohi!

Tänään oli siis punktio. Viikonloppu oli niin täynnä ohjelmaa, etten onneksi juurikaan ehtinyt panikoimaan punktiota etukäteen. Tänä aamuna ennen toimenpidettä lähinnä siivoilin kotona saadakseni ajan kulumaan.

Klinikalla minulle laitettiin ensin kanyyli käteen suonensisäistä lääkeannostelua varten. Aika pian minut ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen, ja myös mieheni, joka oli jo hoitanut "oman osuutensa", tuli mukaan. Puudutus ei tuntunut kovinkaan pahalta ja itse keräyksen aikana tunsin kyllä jonkin verran kipua, mutta en mitenkään erityisen voimakasta. Kun toimenpide oli ohi ja minun piti nousta istumaan, iski huono olo ja pyörrytys, valahdin kalpeaksi ja  jouduin jonkin aikaa hengittelemään makuuasennossa toimenpidehuoneessa ennen kuin pääsin siirtymään lepohuoneeseen. Tässä vaiheessa tuntui myös aika kovaa menkkamaista mahakipua ja sain 1000 mg parasetamolia sekä 600 mg ibuprofeenia sitä taltuttaakseni. Lisäksi lievä pahoinvointi vaivasi. Tunnin verran makoilin lepohuoneessa kaurapussi mahallani ennen kuin uskalsimme lähteä kotiinpäin, joka onneksi sijaitsee lyhyehkön matkan päässä klinikalta. Kotona oksensin, mikä paransikin olotilaa ja sain otettua vielä yhden 500 mg parasetamolin. Sen jälkeen alkoi taas elämä voittaa, sain syötyä lounaan ja nukuin päiväunet. Nyt olo on jo melko lailla normaali. Kipua tuntuu ainoastaan, jos vatsan seutuun tulee jännitystä.

Munasoluja saatiin kerättyä yhteensä 20 kappaletta. Näistä puolelle tehdään varmuuden vuoksi ICSI ("mikrohedelmöitys") ja puolet menee IVF-protokollan ("koeputkihedelmöitys") mukaan. Sormet ristissä odottelen huomista soittoa laboratoriosta, toivottavasti edes joku noista kahdestakymmenestä olisi hedelmöittynyt, jotta päästään siirtoon asti.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Pikaiset ultrakuulumiset

Kävin aamulla seurantaultrassa. Tilanne näytti edelleen hyvältä: toisessa munasarjassa oli n. 12 follikkelia, joista suurin jo 19 mm läpimitaltaan, toisessa folleja oli vähän vähemmän, mutta sielläkin 5-7 isohkoa follikkelia. Kohdun tilanne hyvä.
Laitan vielä tänään Puregon- ja Cetrotide-injektiot. Huomenna sitten irrotuspiikki ja maanantaina punktio.

Ei tässä vieläkään juuri oireita ole. Vatsan turvotusta en edelleenkään oikeastaan huomaa. Kieltämättä vatsan seutu kyllä näyttää samalta kuin se näyttää silloin, kun olen juuri syönyt tyyliin pizzan ja karkkipussin, mutta eipä tämä menoa haittaa :)

Onneksi viikonlopulle on paljon tekemistä, niin en ehdi juurikaan maanantaita jännäilemään. Sunnuntaista voi silti tulla aika pitkä.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Itsesuggestiolla lapsettomuutta?

Rowanin blogia lukiessani tulin miettineeksi jälleen kerran sitä, kuinka erilaista suhtautumiseni lasten "hankkimiseen" verrattuna moniin ystäviini on ollut jo pitkän aikaa ennen kuin lapsia on suunniteltu tai edes potentiaalista isäkandidaattia ollut näköpiirissä.
Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Olen kuitenkin jo pitkään ollut tietoinen siitä, että ei niitä kaikille noin vain tule.

Muistan jo teini-iässä ottaneeni tosissani äidin kommentin siitä, että liiallinen laihdutaminen voi aiheuttaa lapsettomuutta ja uskon sen pitäneen minut jonkinlaisessa kontrollissa laihdutusajatusten suhteen, vaikka muuten olinkin (olenkin?) aikamoinen perfektionisti.
Olen myös ollut varovainen sukupuolitautien tarttumisen suhteen, koska tiedossa on ollut klamydian mahdollisesti munatorvia vahingoittavat vaikutukset. Olen käynyt muutamaankin kertaan klamydiatestissä juuri tästä syystä, vaikka mitään todellista tarttumisvaaraa ei edes muistaakseni ole ollut. Aika sekopäistä. Ja nämä siis kauan ennen lapsihaaveita.
Muistan, etten oikein halunnut mennä katsomaan Onnen varjot-elokuvaa, koska aihe vaikutti niin rankalta. Ja sehän oli leffassa joskus viis vuotta sitten?!
Välillä tulee sellainen fiilis, että noinkohan olen ennakkohermoilulla manannut itselleni koko lapsettomuusongelman. Jos olisi etukäteen suhtautunut asiaan yhtä huolettomasti kuin ne "hups, käytettiin keskeytettyä yhdyntää ja kerran mies tuli vahingossa sisään ja sit mä olinkin jo raskaana" niin olisiko tilanne toinen?
Pitäisihän minun tietää, että ei olisi. Still I wonder..

Oireettomuus jatkuu edelleen. Tai no, loppukevennyksenä voin mainita, että ovislimaisuutta on ollut koko viikon. Tähän olisi kai pitänyt laittaa eritevaroitus.

tiistai 30. elokuuta 2011

KP 7. Pistospäivä nro 5. Ultraa ja oireita.

Otsikosta päivän aiheeseen.
Puregonia olen pistänyt neljänä iltana, tänään tulossa viides pistos.
Puregon on siis (rekombinantti) FSH:ta, joka on välttämätön hormoni normaalinkin follikkelin kasvun ja kypsymisen kannalta. IVF-hoidossa sitä käytetään, jotta saadaan aikaan useiden follikkeleiden samanaikainen kypsyminen. 
Eilisestä lähtien mukaan tuli Puregonin lisäksi myös Cetrotide-injektio, jonka tarkoitus on toimia ns. jarrulääkkeenä eli ehkäistä ennenaikaista ovulaatiota.

Oireita edelleenkin nolla. Mieliala ei vaihtele sen enempää kuin normaalistikaan, onneksi :D . Vatsaa ei turvota (vielä). Olen normaalipainoinen (BMI~21), joten kai sen huomaisi?  Kävin tänään salilla ja ihan normaalitahtiin pystyin liikkumaan.  
Edelliset huomioonottaen odotukset eivät olleet kovin korkealla, kun menin tänään ensimmäiseen follikkeliultraan. Yllätyksekseni tilanne oli kuitenkin ihan hyvä!  Molemmissa munasarjoissa näkyi 2-3 kpl isompaa, n. 13 mm:n follikkelia, lisäksi muutama vähän pienempi n. 10 mm:n follikkeli sekä joitakin vielä pienempiä. Lääkärin mukaan follikkeleita oli nyt sopiva määrä ja Puregon-annosta itse asiassa pienennettiin vähän.
Kohdallani on ollut normaalia suurempi riski ns. munasarjojen hyperstimulaatioon eli liialliselle vasteelle hormonilääkityksille. Tämä johtuen siitä, että yhdessä kierrossa keväällä minulle kokeiltiin Femaria ja siitähän innostui useampi follikkeli kasvamaan niin, että jouduin käyttämään Cetrotidea jarrulääkkeenä ja koko kierto meni mönkään. Lääkärin mukaan tällaista ei Femarilla juuri ikinä ollut tapahtunut. 

Näillä siis eteenpäin. So far so good. Jos kaikki menee odotetusti, niin punktio tapahtuu ensi viikon alussa. Pessimisti ei pety, joten psyykkaan itseäni myös siihen vaihtoehtoon, että jotain voi vielä mennä pieleen ennen punktiota. Ja entä jos punktioon päästään: mitä sen jälkeen? En halua vielä ajatellakaan. Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, ettei yksikään munasolu hedelmöity.

Itse punktiota en ole osannut etukäteen pelätä. Olen lueskellut ihmisten kokemuksia siitä ja niitä on niin laidasta laitaan, että parempi kai mennä toteamaan itse eikä turhaan hermoilla etukäteen?




 

maanantai 29. elokuuta 2011

Sanojen valintaa

Pohdinpa tässä aikani kuluksi, onkohan tuo tekstini "Alicen seikkailuja lapsettomuushoitojen ihmemaassa" sittenkään kovin osuva?
Seikkailu sanana tuo positiivisen mielleyhtymän, googlattuna sanakirja toi seuraavaa: "mielenkiintoinen tai jännittävä matka tai tapahtuma". Noh, voi kai tätä matkaa noillakin sanoilla kuvata. Ennemmin tosin tulisi muutama negatiivinen adjektiivi mieleen...
Mutta koska olen päättänyt pitää yllä positiivista virettä, niin antaa jäädä toistaiseksi!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Katse hetkeksi taaksepäin

Laitoin äsken kolmannen Puregon-piikin. Piikittämiseen suhtaudun varsin neutraalisti. Neula on niin pieni, ettei se tunnu missään. Eikä tässä olla ensimmäistä kertaa "pappia kyydissä", tällä viittaan siihen, että jo aiempia kiertoja on tuettu hormoniavusteisesti.
Mitään oireita ei Puregonista ole toistaiseksi tullut. Olin odotellut, että ainakin vähän jo vatsa pömpöttäisi. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että kasvua ei ole tapahtunut vai pitäisikö tässä vaiheessa mitään edes huomata? Se selviää ylihuomenna, kun menen seuraavaan ultraan.

Palaan ajassa hiukan taaksepäin.
Raskautta on toivottu siis pian vuoden verran. Luulin olevani etukäteen viisas, kun jo noin vuoden ennen yrityksen aloittamista jätin e-pillerit pois ajatuksena, että kierto ehtii tasaantua ennen kuin yritys aloitetaan. Tästä ei seurannut kovin paljon hyvää, koska jo ennen kuin yritys oli edes aloitettu, hermoilin ajoittain epäsäännöllistä kiertoani (30-45 päivää) ja muutamassa kierrossa yritin bongailla ovulaatiotakin.
Kun sitten kaikki ehkäisy jätettiin pois viime lokakuussa, päätin että en ainakaan ensimmäisissä kierroissa rupea sen tarkemmin ovulaatiota etsimään, mitä nyt limoja ja muita vastaavia yritin seurailla. Vuodenvaihteessa otin mukaan ovulaatiotestit ja sain kyllä ovulaatioon viittaavaan LH-piikin tikkuun yleensä kp15-16 paikkeilla, mutta harmikseni huomasin, että tiputteluvuoto alkoikin aivan liian aikaisin LH-huipun jälkeen, jopa 5 päivää sen jälkeen.
Senpä vuoksi hakeuduin ja sain miehenikin mukaan yksityiselle lapsettomuusklinikalle, jotta saisimme käsityksen siitä, onko aihetta huoleen. Hieman hölmöksi kyllä tunsin itseni, kun yritystä oli tässä vaiheessa takana vasta 4 kuukautta. Heti alkuun tehtiin perustutkimukset: kilpirauhaskokeet, prolaktiini ja LH&FSH-arvot normaalit, progesteroniarvo  osoitti ovulaation tapahtuvan, munatorvet auki ja miehelläni sperma suurinpiirtein "parasta laatua". Ultrassa havaittiin, että munasoluja on hieman normaalia enemmän, mutta ei PCO-tyyppisesti. Ainoaksi mahdollisesti ongelmia aiheuttavaksi havainnoksi jäi se, että munasolu ja kohdun limakalvon kasvu eivät kulje ihan käsi kädessä niin, että kohdun limakalvo on useammassa kierrossa ultrassa havaittu olevan liian ohut suhteessa follikkelin kokoon. Tämän vuoksi jo useammassa kierrossa, laskujeni mukaan neljässä kierrossa, on käytettu Luveris-nimistä injektiota, joka on "rekombinanttia luteinisoivaa hormonia (LH)" ja tällä on saatu hyvä vaste kohdun limakalvon ongelmaan ja olosuhteet raskautumista ajatellen ultrassa näyttäneelt hyviltä.
Mutta raskautta ei ole kuulunut. Kertaakaan en ole edes haamua onnistunut testiin saamaan.
Joten tässä ollaan. Missä vika? Sen selvittämiseksi päädyimme kokeilemaan IVF-hoitoa.

Mutta nyt katse eteenpäin. Lähiviikot tuovat toivottavasti vastauksia kysymyksiin. Kovasti pelkään, että munasolut ovat jotenkin viallisia. Vai eikö hedelmöittymistä tapahdu? Tai onko ongelma alkion kiinnittymisessä? Siihenhän ei kai kovin paljon apua ole tarjolla.

Blogin aloitin, jotta voin pitää jonkinlaista päiväkirjaa hoidon kulumisesta, kenties saada vertaistukea ja toisaalta oman kokemukseni kautta jaettua tietoa eteenpäin.

Kommentit ovat tervetulleita :)

perjantai 26. elokuuta 2011

Miten tähän on tultu?

Olin suunnitellut, että aloitan raskausyritystä/lapsettomuutta käsittelevän blogin vasta, kun yritystä on takana vuosi (salaa toivoen, ettei tähän koskaan olisi tarvetta ryhtyäkään). Tämä virstanpylväs ohitetaan lokakuussa, mutta jo tänään päätin, että nyt on minun vuoroni jakaa ajatuksiani. Olen jo usean kuukauden ajan aktiivisesti seurannut taustalla muiden aiheeseen liittyvä blogeja.
Miksi en sitten odottanutkaan vuotta?
Tänään on KP 3. Aloitan tänään piikityksen Puregonilla, jotta munasoluja saadaan kasvatettua tulevaa IVF-hoitoa varten. Miten tässä ollaan jo nyt, kun yritystäkään ei ole takana "virallista" vuotta? Kerron siitä jatkossa enemmän.