torstai 29. syyskuuta 2011

Blue is the colour

Olen ollut tällä viikolla tavanomaistakin väsyneempi. Työpäivän jälkeen on pitänyt tsempata toden teolla, että jaksaa käydä vielä salilla. No, eilen en jaksanut vaan tulin suoraan kotiin ja vietin valehtelematta koko illan sohvalla, mihinkään muuhun en saanut kerättyä energiaa. Nukkumaan menen heti kymmeneltä, unta ei tarvitse odotella. 

Töissä pitää olla skarppina koko ajan ja jaksaa kuunnella toisten ongelmia. Syksyä pukkaa. Epätietoisuus tulevasta kaihertaa mieltä.

En jaksa uskoa, että pääsisimme siirtoon vielä ensi viikolla, vaikka kierrossa ollaan jo 11.päivässä. Varsinaisten kuukautisten jälkeen on esiintynyt aivan pientä tiputtelua vielä tänäänkin. Suojaa en tarvitse, tiputtelu on siis todella minimaalista, mutta ei tämä nyt ihan normaaliakaan ole. Voisiko olla Zumenoniin liittyvää? Endometrium tuskin on päässyt kovin paksuihin mittoihin, mutta huomennahan sen näkee.

Yritän taistella apatiaa vastaan. Raahasin itseni tänään salille ja hyväähän se teki. Äsken leivoin omenapiirakkaa. Yritän myös olla itselleni armollinen: koko ajan ei ole pakko saada jotain aikaiseksi ja suorittaa. Yritän kuulostella itseäni - onhan tämä vielä normaalia väsymystä? Saan kyllä mielihyvää asioista, joten ei  tässä hätää.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Alkukierron mietteitä

Viikonloppu meni odotetun mukavasti. Tavattiin muutamaakin tuttua vauva- ja lapsiperhettä ja yllätin itseni sillä, että osasin suhtautua näihin lapsiin ajattelematta juurikaan omaa tilannettamme. Me emme ole kertoneet lapsettomuushoidoistamme kenellekään, joten etukäteen monesti pelkää, että tällaisissa tilanteissa "lapselliset" heittävät jonkin ajattelemattoman kommentin lasten hankkimiseen liittyen. Lapsiperheen arjen näkeminen konkretisoi taas sitä, mitä se lapsellisten elämä monesti onkaan. Hetkittäin touhua katsellessa ajattelin, että onhan meillä hyvä näinkin, kahdestaan. Siis toistaiseksi. Kestäisin odotteluajan ihan hyvin ja nauttisin elämästä miehen kanssa  kahdestaan vielä jonkin aikaa, jos vaan tietäisin, että lopputuloksena saamme joskus oman lapsen. Välillä ajattelen, että avioliittomme ensimmäinen vuosi olisi voinut olla onnellisempi, jos emme olisi aloittaneet yrittämistä ihan vielä. Olisimme olleet onnellisen epätietoisia tulevasta, jos ei omille aavistuksilleni olisi antanut painoa. Mutta parempi näin, olemme tutkimusten ja hoitojen myötä toivottavasti useita askelia lähempänä omaa lasta.

Olen sitäkin miettinyt, että missä vaiheessa ruvetaan siirtämään kahta alkiota kerrallaan? En todellakaan toivo kaksosraskautta, kyseessähän on aina riskiraskaus. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että usein useamman hoidon jälkeen siirretään kaksi alkiota. Ammattikirjallisuudesta löysin kuitenkin seuraavan tutkimuksen vuodelta 2009, josta seuraavaa :"...Yhden alkion siirron saaneilla päästiin näin synnytyksiin lähes 42 %:ssa tapauksista munasolun keräystä kohden. Vastaava osuus oli kahden alkion siirron saaneilla 37 %."  Eli yhden alkion siirto on sittenkin turvallisempaa ja tehokkaampaa.

Loppuviikko menee ultraa odotellessa.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Mielialan vaihtelua

Positiivisella mentiinkin jo tovi. Nyt se sitten taas iski. Ahdistus. Pelko.
Töissä on ollut tänäänkin rauhallista ja typeryyksissäni olen googletellut PASsiin liittyviä keskusteluja. Nyt iski etukäteisahdistus seuraavista: 1) Entä jos ensi viikolla ultrassa todetaan, ettei kohdun limakalvo ole ollenkaan sopiva siirtoa varten? Monella tuntuu olevan suurempi päiväannos Zumenonia kuin minulla (2 tbl/pvä) ja minullahan nimenomaan on ollut ongelmaa liian ohuen endometriumin kanssa. 2) Mitä, jos alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Meillä on pakkasessa 3 alkiota, entä jos yksikään ei selviä? Miksi ihmeessä menin lukemaan ketjua, jossa useammalla oli jäänyt 0-saalis pakkasesta?
Eihän sille tietenkään sitten mitään mahtaisi, seuraavaan kiertoon voisi varmaan taas aloittaa IVF-pistokset, mutta miten ihmeessä saisin muutenkin kärsimättömän mieleni jaksamaan odottelun?
Ihan turha näitä on miettiä etukäteen, kun en voi itse asioihin vaikuttaa millään tavalla. Mutta siinähän se ongelma juuri piilee!

Hoitoihin hakeutumisesta vielä

Eilisen postauksen jälkeen tulin vielä miettineeksi kirjoittamaani. Kirjoitin, että olen tyytyväinen, että hakeuduimme poliklinikalle jo varhaisessa vaiheessa. Näin voin ajatella nyt jälkeenpäin, koska ongelmia raskauden alkamisen suhteen selvästikin on. Tämä ei toki koske kaikkia pareja. Suurimmalle osalle ns. vuoden sääntö on hyvin perusteltavissa. Yleensähän tilanne on se, että vuosi suositellaan yrittämään ennen hoitoihin hakeutumista, koska tilastojen valossa 80-85% raskautuvat tässä ajassa ja tämän jälkeenkin vielä puolet pareista eli tällainen hätähousuilu ei ole tutkimusten valossa järkevää tai suositusten mukaista (ellei sitten ole tiedossa jokin hedelmällisyyttä heikentävä tekijä, esim. pitkät, epäsäännölliset kierrot). Itselleni ei valitettavasti ole kärsivällisyyttä isolla kauhalla jaettu :)
Se on kurja tosiasia, että tässä(kin) asiassa ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: yksityiselle klinikalle voi hakeutua ilman lähetettä kuka/milloin tahansa, jos vain pystyy kustannukset maksamaan, mutta kunnallisella puolella asuinpaikan sairaala sen hetkisine resursseineen määrittää ilmeisesti aika paljonkin sen, missä aikatauluissa hoidot pystytään toteuttamaan.  

torstai 22. syyskuuta 2011

Sekalaista pohdintaa

Töissä on kummallisen hiljaista, joten on aikaa päivitellä kuulumisia.

Kierrossa mennään neljättä päivää. Missään vaiheessa vuoto ei ole ollut kovin runsasta, mutta minulla harvemmin onkaan. Alavatsakipuja on ollut hieman normaalia enemmän. Lauantain jälkeen en ole edes testannut uudelleen vaan aloitin suoraan kp2 jo ennalta sovitusti Zumenon-esterogeenin lääkkeellistä PASsia varten. Zumenonista ei ole tullut mitään sivuoireita, mutta enpä niitä odotellutkaan, kyseessä on kuitenkin estrogeeni ja vaikkei sama kuin e-pillereissä, niin onhan tuota tavaraa nautittu ennenkin. No, kankkulan kaivoon nekin rahat (e-pillerit) aikanaan on laitettu :)

Olen yllättynyt siitä, että henkisesti selvisin negasta näin hyvin ja olen pystynyt suuntaamaan jo ajatukseni tulevaan hoitoon. Vai olenko vain työntänyt oikeat tunteeni jonnekin kauas?

Olen kyllä miettinyt sitä, että kauanko tätä jatketaan? Meitä on nyt kaksi alle 30-vuotiasta perustervettä ihmistä eikä mitään estettä raskautumiselle ole todettu. Mutta kuinka kauan hoitoja sitten tehdään? Oletetaan, että seuraavan vuoden aikana  ehditään tehdä vielä toinen ja kolmaskin IVF sekä niiden mahdolliset PASsit ja mitä, jos siinäkään vaiheessa ei tulosta ole syntynyt? Missä vaiheessa lyödään hanskat naulaan ja todetaan, ettei kyseessä taida enää olla vain huono tuuri? Onko mitään tutkimuksia enää edes jäljellä? Eipä liiemmin taida olla. Näistä ajattelin ottaa selvää, kun seuraavan kerran menen ultrassa käymään. Toki tiedän, ettei tähän voi mitään yksiselitteistä vastausta antaa, jokainen tapaus arvioidaan toki erikseen.

Meillähän on edetty varsin nopeasti tähän pisteeseen, vuoden yrittäminen tulee täyteen vasta ensi kuussa. Monet parit lähtevät lääkäriin vasta tässä vaiheessa. Omalta kohdaltani voin sanoa, että olen tyytyväinen, että otin yhteyttä klinikalle jo varhaisessa vaiheessa. Syy aikaiseen hakeutumiseeni oli se, että vaikka yritystä oli takana vasta 4 kiertoa, olin ollut ilman pillereitä jo vuoden pidempään ja vuoteen mahtui 3-4 kpl yli 40 päivän kiertoa. Oletin siis, etten todennäköisesti ovuloi ainakaan joka kierrossa. Alkuperäinen ajatukseni oli, että kyseessä voisi olla PCO, koska olen kärsinyt myös akneihosta, joka tosin lääkkeillä on saatu hoidettua. Olen siinä asemassa, että pystyin laittamaan itselleni labrakokeita (LH ja FSH) jo ennen klinikalle hakeutumista, ajattelin että sitä kautta PCO-diagnoosini saisi vahvistusta. Kävi kuitenkin toisinpäin, arvot eivät viitanneet PCO:n vaan olivatkin normaalia matalammat, mikä aiheutti ihmetystä. Kävin siinä vaiheessa jo toisella gynekologilla kysymässä arvoista, hänen mielestään asialla ei ollut merkitystä. Määräsi Terolutia ja sanoi, että jos ei 6 kk aikana raskaus ala, sitten kannattaa hakeutua lapsettomuusasioihin perehtyneelle gynekologille. Tikuttelin ovulaatiota muutaman kierron ajan ja ovulaation bongasin. Labra-arvot kuitenkin kaivelivat mieltäni edelleen, ja koska tiputtelu alkoi liian aikaisin ovulaation jälkeen, päätin kuitenkin hakea ns. second opinionin ja tässä vaiheessa hakeuduimme yksityiselle lapsettomuusklinikalle. Siellä labrat otettiin uudelleen ja arvot olivatkin normaalit eikä syytä huoleen siltä osin, mutta uskoisin, että juuri tämän vuoksi meitä ei passitettu kotiin yrittämään loppuvuodeksi. Koska kohdun limakalvon paksuuden suhteen oli kuitenkin ongelmaa, aloitettiin tukilääkitykseksi Luveris-injektiot. Kun usealla hyvällä kohdun limakalvolla ja follikkelillakaan ei saatu tulosta, päädyttiin tekemään diagnostisessakin mielessä IVF ja nyt ollaan tässä pisteessä.

Mutta nyt taas katse eteenpäin. Elämä on kyllä niin paljon parempaa kuin piinaviikkojen aikana: viikonlopulle voi tehdä mukavia suunnitelmia, illallista ravintolassa miehen kanssa viineineen, illanviettoa ystävien kanssa ilman, että pitää miettiä kuinka paljon uskaltaa ottaa ja miten selittää sitä, jos ei ota ollenkaan. Tällainen hetkellinen normaali elämä antaa voimia taas jaksaa jatkaa hoitoja.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Uuteen alkuun

Olimme viikonlopun reissussa, joten nyt vasta löytyi aikaa päivittää kuulumisia.
Perjantaina (PP9) alkoi tuntui liiankin tuttua painetta alavatsalla WC-käyntien yhteydessä, ja myöhemmin samana päivänä alkoi tuhruvuoto. Niinpä sallin itselleni muutaman lasin viiniä illalla. Mieheni oli kuitenkin halukas varmistamaan negan raskaustestillä, joten lauantaiaamuna se tehtiin eikä mikään yllätys, ettei toista viivaa tikkuun piirtynyt. Tuhruttelu on edelleen jatkunut ja lopetin jo lugetkin, jotta vuoto saa alkaa kunnolla ja päästään uuteen kiertoon. Uskoisin, että huomenna on kp1.

Oloni on yllättävän hyvä. Viikonloppuna oli mahdollisuus nauttia kauniista syyssäästä ja keskittyä muihin asioihin. Itkin itkuni jo torstai-iltana ennen kuin negasta oli mitään muuta tietoa kuin oma aavistukseni ja perjantaista lähtien olen pystynyt siirtämään ajatukseni jo tulevaan. Mitäpä tässä muutakaan voi? Seuraavat kaksi viikkoa voin taas keskittyä elämästä nauttimiseen ennen kuin piina kenties taas alkaa. Lääkäri antoi meille tähän hoitoon siirron jälkeen jopa 50/50 todennäköisyyden onnistua. Mieheni laskeskeli, että kumulatiivinen todennäköisyys onnistua seuraavalla kerralla nousee jo 75%:n (jos siis käytetään tuota 50% todennäköisyyttä, minkä lääkäri meille antoi, normaalistihan IVF/ICSI:lle annetaan 30% todennäköisyys onnistua). Eipä tuo kumulatiivinen todennäköisyys tietenkään poista sitä, että jokaisella hoitokerralla on kuitenkin vain 30%:n todennäköisyys onnistua eikä sitä, että vielä on se mahdollisuus, ettei alkio voisikaan jostain syystä kiinnittyä endometriumilleni lainkaan. Viimeistä vaihtoehtoa en aio kuitenkaan ajatella lainkaan ellei ole pakko. Olen 29-vuotias ja ainakin teoriassa tässä on vielä 10 vuotta aikaa yrittää. Rahanmenoa ei voi estää..

torstai 15. syyskuuta 2011

Positiivisuus kadoksissa

Fiilikset ovat alamaissa. PP8. Rintojen arkuus ja turvotus ovat vähentyneet eikä mikään olotilassani viittaa alkaneesen raskauteen. Tiedän, tiedän, välttämättä tai todennäköisestikään en tuntisi mitään oireita ennen plussaa, mutta silti kuvittelen, että jos olisin raskaana, olisi minulla siitä edes aavistus. Epätoivoissani mittasin äsken vielä lämmön ja tulos 36.1C oli todellakin omiaan vahvistamaan käsitystäni negatiivisesta lopputuloksesta. Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan, ja harmillisesti kahdessa seuraamassani lapsettomuutta käsittelevässä blogissa IVF/ICSI-hoidosta on hiljattain tullut nega.
En todellakaan aio ruveta testaamaan etukäteen, sillä mikään ei juuri nyt tunnu niin pahalta kuin kirkkaana loistava yksi viiva raskaustestissä.

Yritän kuitenkin löytää valoa tunnelin päästä ja sitä löytyy siitä ajatuksesta, että vaikka nyt ei tärppäisikään, pääsemme tositoimiin jälleen ensi kierrossa. Lääkäri antoi minulle jo valmiiksi Zumenon-reseptin (estrogeeniä), jota aloitan syömään heti kierron alussa myöhemmin kierron aikana tehtävää PAS:ia varten ("sikäli kun alkiot selviävät sulatuksesta" ajattelin heti tätä kirjoittaessani, voi äh tätä pessimismin määrää!!) . 

Minua helpottaa selkeästi se, että on jatkuvasti olemassa jokin suunnitelma jatkoista, suunnitelma jonka avulla voin siirtää ajatukseni taas eteenpäin kohti uutta mahdollisuutta. Melkeinpä raastavinta aikaa raskauden yrittämisessä oli silloin, kun en ollut vielä hakeutunut klinikalle hoitoon. Silloin tuntui, ettei minulla ole mitään kontrollia sen suhteen, mitä tapahtuu, ja epätietoisuus sen suhteen onko jokin vialla oli valtavaa. Vieläkään en tiedä, missä vika on, mutta nyt on selvitetty paljon asioita, joiden tiedämme olevan normaalisti. Jaksan vielä uskoa, että sinnikkyys palkitaan ja riittävän monen hoidon myötä onni kääntyy puolellemme.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Piinailua

Huomenna siirrosta on viikko ja piinailussa ollaan puolessa välissä. Vatsan turvottelu oli pahinta kolme punktion jälkeistä päivää. Sen jälkeen vatsan alueella ei ole ollut minkäänlaista oiretta; ei kipua, ei mitään, joka voisi viitata kiinnittymisyrityksiin. Rintavarustus kipeytyi lauantaina eli kolmantena siirron jälkeisenä päivänä ja rinnat ovat edelleen hyvin arat ja turvonneet. Tämän voi pistää Lugesteronien piikkiin. Niin kuin senkin, että leukaani on hyökännyt finniarmeija. Lugesteroneja olen toki käyttänyt jo aiemmissakin kierroissa (ovulaation induktio) tukena ovulaation jälkeen, muta näiltä oireilta olen säästynyt aiemmin. Nyt annostus (600mg/vrk) on kuitenkin isompi kuin aiemmin käytetty (400 mg/vrk).

Piinailu on sujunut toistaiseksi ilman suurempaa ahdistusta, vaikka välillä iskeekin epätoivo. Toistaiseksi on hyvä elää onnellisessa tietämättömyydessä, kun kaikki on vielä mahdollista.
Töissä on niin kiirettä, etten juuri ehdi omia asioitani miettimään. Eilen kävin ensimmäistä kertaa salilla siirron jälkeen ja se teki kyllä hyvää turvonnelle olotilalle! Noudatan yleensä vähähiilihydraattista dieettiä, mutta viime viikolla nautin surutta hiilareita, mikä oli omiaan vielä lisäämään ennestäänkin turvonnutta olotilaa.

Testauspäivää olen toki miettinyt. Kärsimättömän luonteeni tuntien tiedän, että sorrun testaamaan jossain vaiheessa tällä viikolla, vaikka järkevintä olisi odottaa ensi viikon alkuun. Jotain halpistestejä löytyy kotoa, mutta pitäisiköhän tätä varten käydä apteekissa ostamassa joku erityisen herkkä testeri..

lauantai 10. syyskuuta 2011

Pessimismi tuli taloon

Keskiviikon huojennus on vaihtunut epäuskoon. Eilen olin vielä ihan positiivisella tuulella, tänään olen jo sitä mieltä, ettemme todennäköisesti onnistuneet nytkään. Sitä mukaa kuin turvotus ja muut oireet vähenevät, valuvat toiveenikin raskaudesta alaspäin. Olen luonteeltani vahvasti rationaalisesti ajatteleva ihminen, ammattini on sellainen, että se vaatii tutkimustietoon pohjautuvaa päätöksentekoa, mutta kun on kyse raskautumiseen liittyvistä asioista, luotankin yhtäkkiä kokemaani "naisen vaistoon". Ja kun "naisen vaisto" sanoo, ettei raskaus ole alkanut, ei oikein mikään auta enää nostamaan toiveita. Vai onko tämä "naisen vaisto" sittenkin piirre jossain syvällä olevasta itsetunto-ongelmasta, jonka seurauksena en usko, että minä ansaitsisin sitä, mitä kaikkein eniten toivon?  Onko "naisen vaisto" vain keino suojella itseäni pettymyksiltä etukäteen? Todennäköisesti.

Nyt, kun hedelmöittyminen ja jakautuminen sujuivat normaalisti, on vahvistunut aivan alkuperäinen käsitykseni siitä, missä meillä raskaaksi tulemisessa kiikastaa: alkio ei kiinnity kohdun seinämään. Tätä käsitystäni olen vahvistanut muistelemalla sitä tosiasiaa, ettei meille ole vuoden aikana suotu yhden ainoaa haamua tai kemiallista raskautta vaan kaikki raskaustestit, jotka olen ehtinyt tekemään, ovat näyttäneet tyylipuhdasta negaa.

Näillä mietteillä lauantai-illan viettoon. Täytyy yrittää jostain kerätä taas positiivisempaa mieltä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Siirto

Huokaisin aamulla helpotuksesta: yksi etappi on saavutettu, pääsimme alkionsiirtoon asti. Olin etukäteen pelännyt, että syy lapsettomuuteemme löytyisi jotenkin viallisista, hedelmöittymiskyvyttömistä munasoluista. Nyt kuitenkin tiedän, että mikäli tällä kertaa ei tärppäisikään, niin yritys voi jatkua. Ei ole löytynyt mitään syytä sille, ettei raskaus voisi kohdallamme alkaa. Hyvälaatuinen alkio on nyt sisälläni ja kolme samanlaista odottaa pakkasessa.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Punktion jälkeen

Turvotus on täällä! Vatsan seutu on pinkeän, kiristävän ja liikkuessa aristavan oloinen. Ei kuitenkaan kipeä sillä tavalla, että särkylääkettä pitäisi ottaa. Olo on samanlainen kuin jos vatsa olisi täynnä ilmaa, vastaavan olotilan muistan siitä kerrasta, kun söin pussillisen sokerittomia karkkeja ja vatsa turposi kunnolla (jep, todella fiksua!:)  Olen varmuuden vuoksi juonut normaalia enemmän, kun olen jostain lukenut, että sillä voisi hyperiä estää/hoitaa, joskaan klinikalta en saanut mitään ohjeita tämän suhteen.

Töissä olen ollut tänään normaalisti, teen aika lailla istumatyötä eikä ongelmia esiintynyt. Sairauslomaakin klinikalta olisi saanut, mutta se olisi ollut hankala järjestää enkä sitä etukäteenkään kokenut tarpeelliseksi.

Edellisestä jumpasta on kohta viikko ja mieli jo halajaa treenaamaan, mutta vatsan seudun pinkeys tekee sen suuntaiset ajatuksetkin turhiksi. Ainakin tämä viikko on mentävä ihan rauhassa. Tänään kävelyvauhtiakin on täytynyt hieman hidastaa.

Labrasta soitettiin aamulla ja tuloksena muistaakseni niin, että 6 munasolulle oli tehty ICSI ja näistä 5 oli hedelmöittynyt, lopuista 14 munasolusta 7 oli hedelmöittynyt IVF:llä eli yhteensä hedelmöittyneitä oli 12.
Nyt edelleen sormet ristissä sen suhteen, että huomenna päästäisiin siirtoon.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Punktio ohi!

Tänään oli siis punktio. Viikonloppu oli niin täynnä ohjelmaa, etten onneksi juurikaan ehtinyt panikoimaan punktiota etukäteen. Tänä aamuna ennen toimenpidettä lähinnä siivoilin kotona saadakseni ajan kulumaan.

Klinikalla minulle laitettiin ensin kanyyli käteen suonensisäistä lääkeannostelua varten. Aika pian minut ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen, ja myös mieheni, joka oli jo hoitanut "oman osuutensa", tuli mukaan. Puudutus ei tuntunut kovinkaan pahalta ja itse keräyksen aikana tunsin kyllä jonkin verran kipua, mutta en mitenkään erityisen voimakasta. Kun toimenpide oli ohi ja minun piti nousta istumaan, iski huono olo ja pyörrytys, valahdin kalpeaksi ja  jouduin jonkin aikaa hengittelemään makuuasennossa toimenpidehuoneessa ennen kuin pääsin siirtymään lepohuoneeseen. Tässä vaiheessa tuntui myös aika kovaa menkkamaista mahakipua ja sain 1000 mg parasetamolia sekä 600 mg ibuprofeenia sitä taltuttaakseni. Lisäksi lievä pahoinvointi vaivasi. Tunnin verran makoilin lepohuoneessa kaurapussi mahallani ennen kuin uskalsimme lähteä kotiinpäin, joka onneksi sijaitsee lyhyehkön matkan päässä klinikalta. Kotona oksensin, mikä paransikin olotilaa ja sain otettua vielä yhden 500 mg parasetamolin. Sen jälkeen alkoi taas elämä voittaa, sain syötyä lounaan ja nukuin päiväunet. Nyt olo on jo melko lailla normaali. Kipua tuntuu ainoastaan, jos vatsan seutuun tulee jännitystä.

Munasoluja saatiin kerättyä yhteensä 20 kappaletta. Näistä puolelle tehdään varmuuden vuoksi ICSI ("mikrohedelmöitys") ja puolet menee IVF-protokollan ("koeputkihedelmöitys") mukaan. Sormet ristissä odottelen huomista soittoa laboratoriosta, toivottavasti edes joku noista kahdestakymmenestä olisi hedelmöittynyt, jotta päästään siirtoon asti.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Pikaiset ultrakuulumiset

Kävin aamulla seurantaultrassa. Tilanne näytti edelleen hyvältä: toisessa munasarjassa oli n. 12 follikkelia, joista suurin jo 19 mm läpimitaltaan, toisessa folleja oli vähän vähemmän, mutta sielläkin 5-7 isohkoa follikkelia. Kohdun tilanne hyvä.
Laitan vielä tänään Puregon- ja Cetrotide-injektiot. Huomenna sitten irrotuspiikki ja maanantaina punktio.

Ei tässä vieläkään juuri oireita ole. Vatsan turvotusta en edelleenkään oikeastaan huomaa. Kieltämättä vatsan seutu kyllä näyttää samalta kuin se näyttää silloin, kun olen juuri syönyt tyyliin pizzan ja karkkipussin, mutta eipä tämä menoa haittaa :)

Onneksi viikonlopulle on paljon tekemistä, niin en ehdi juurikaan maanantaita jännäilemään. Sunnuntaista voi silti tulla aika pitkä.