sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tilitystä

Katkera lapseton ämmä nostaa päätään minussa edelleen, ja useammin kuin toivoisin.

Vanhoista opiskelukavereista muodostuvasssa kaveriporukassa meidän on tapana ollut viettää pikkujoulua yhdessä, isäntä/emäntävuoroa vuorotellen. Myös puolisomme ovat pikku hiljaa tulleet osaksi tätä joukkoa. Olemme viettäneet aikaa porukalla opiskeluajan päätyttyä toistemme mökeillä, kutsuneet toisemme häihimme jne. Vaikka emme enää kovin usein muuten tapakaan, on pikkujouluista muodostunut perinne. Eikä tämä joulukaan ole poikkeus, vaikka kaveriporukkaan on vuoden sisällä syntynyt neljä (!) vauvaa. Itse en tällä kertaa kuitenkaan (ihan oikeasta syystä) pääse paikalle, mutta täytyy myöntää, että tiukille olisi tehnyt meneminen, vaikka ajankohta olisi minulle (tai siis meille mieheni kanssa) sopinutkin. Vaikka yritän kuinka olla suhtautumatta toisten onneen niin, ettei se ole minulta pois, tuntuisi ulkopuolisuus tällä hetkellä liian suurelta kestää. Koska let´s face it, eihän siellä pikkujouluissa enää perinteisestä opiskeluporukan (terästetyn)glögin nauttimisesta ja hauskanpidosta ole kysymys, vaan kaikkien keskittyminen on suuntautunut uusien tulokkaiden ihailuun ja heistä keskusteluun, ja vaikka ihan oikein näin onkin, tilaisuus ei ole minua varten.
Ärsyynnyin muutama päivä sitten (varmaankin turhasta), kun yksi tämän porukan naisista pahoitteli, etten pääse paikalle, koska en sitten pääse näkemään heidän vauvaansa. Ei mainintaa siitä, että olisi ollut kiva tavata toisiamme pitkästä aikaa vaan surku liittyi siihen, etten näe heidän ylpeydenaihettaan. Olisi tehnyt mieli tokaista, ettei itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa (jep, olen kauhea). Jatkoi sitten vielä selittämällä pitkät pätkät siitä, miten vauvan kanssa menee (en kysynyt) ja mainitsi vielä, ettei elämää ilman vauvaa voisi enää kuvitellakaan. No, kiitos näistä. Tiedäntiedäntiedän, hän ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta onnistui silti vauvakeskeisyydellään varmistamaan, että en todellakaan halua osallistua pikkujouluihin tänä vuonna, jos tässä oli pienikin ennakko siitä, minkälaiset juhlat tulevat olemaan.

Vielä on olemassa kaveripariskuntia, jotka ovat lapsettomia, joiden kanssa voidaan viettää iltaa viinilasien ääressä, kuten ennenkin, mutta ennemmin tai myöhemmin, muutaman seuraavan vuoden aikana tähän tullee muutos ja mitä sitten? Nykytilanteen tietäen, ei meillä todennäköisesti ole vauvaa silloinkaan, mutta koska muut ovat siirtyneet uuteen elämänvaiheeseen, täytyy meidänkin seurata perässä. Jos emme halua täysin erakoitua, täytyy meidän (no, enemmänkin minun) pystyä jatkossa osallistumaan näihin tapahtumiin.Tiukkaa se tulee tekemään, vaikka kuinka muuta väittäisi.
Kuten olen aiemmin maininnut, olen silti aika hyvin viime aikoina pystynytkin olemaan katkeroitumatta tavatessani tuoreita äitejä/odottajia, mutta neljä vuoden aikana syntynyttä vauvaa onnellisine äiteineen on kyllä jo liikaa vaadittu, vai mitä mieltä olette?

lauantai 3. joulukuuta 2011

Back to basics

Sorruin sittenkin testaamaan ovulaation, joka tapahtui kyllä varsin myöhään aiempiin kiertoihini verrattuna (kaksi viivaa testiin vasta kp 21), joten piinapäivät voi alkaa.. Hahaha, ei sentään, usko luomuraskauteen on next to nothing. Usko ylipäänsä minkäänlaiseen raskauteen kohdallani on nollatasolla. Onneksi klinikan lääkäri on hieman positiivisempi. Kävimme tässä hiljattain klinikalla suunnittelemassa jatkohoitoamme ja uskokaa tai älkää, lääkärimme suositteli, että palaisimmekin toistaiseksi takaisin kevyempiin hoitoihin uuden IVF:n sijaan! Tämä siksi, että voi olla, että munasoluni eivät respondoi hyvin IVF:ssä annettaville hormoneille ja siksi laatu on, mitä on. Voi olla, että meidän kohdallamme se yksi ainoa munasolu onkin laadukkaampi ja sen kehittymistä ja kohdun limakalvon paksuuntumista voidaan sitten tukea. Koska munasolut hedelmöittyvät, ei ole estettä palata kevyempään hoitoon ja katsella uutta IVF-hoitoa jossain vaiheessa myöhemmin.
Tämän hetkinen kierto mennään siis täysin luomuna ja todennäköisesti myös seuraavakin klinikan joululoman vuoksi, mutta vuoden alusta suunnitelmana olisi käyttää luomukiertoa tukevia pistoksia. Hassua kyllä, minulle tämä vaihtoehto tuntui tervetulleelta lomalta, mutta mieheni päähän oli vaikea saada menemään sitä, miksi näin voisikin olla paremmat mahdollisuudet onnistua (enkä itsekään tähän oikein usko, vaikka ymmärrän logiikan) ja hän oli enemmän sillä kannalla, että uuteen hoitoon vaan mahdollisimman pian. Vaikka alunperin juuri minä olen ollut selkeästi kärsimättömämpi osapuoli, ja vaati aikamoista taivuttelua, että mies suostui IVF-hoitoon lähtemään alunperinkään. Taitaa olla niin, että miehen vauvakuume on noussut ja hän on huomannut, että meillä oikeasti on vaikeuksia tulla raskaaksi.
Omalla kohdallani olen huomannut viime viikkoina tiedostamattoman ajatuskuvioiden muutoksen. En enää suunnittele elämää niin, että miettisin tulevia tapahtumia nähden itseni silloin raskaana, urakuvioitani mietin eteenpäin suorana janana enkä sellaisena, jossa on katkoksia. Olen hyvin paljon luopunut ajatuksesta omasta lapsesta, koska näin minun on helpompi käsitellä asiaa. Koska hoidot ovat vielä kesken, eikä viimeistä vihellystä ole vielä puhallettu, tiedän että jossain sisälläni elää vielä pieni toivo ja niin kauan kuin se on olemassa, en pysty kunnolla lopullista lapsettomuutta käsittelemään. Henkisesti voin ihan hyvin, vaikka edelleen ympärilläni tapahtuu paljon asioita, jotka aiheuttavat minulle ylimääräistä psyykkistä kuormitusta tämän lapsettomuusasian lisäksi. Ehkäpä juuri siitä syystä lapsettomuusasia ylipäänsä on ollut paljolti taka-alalla viime ajat ja blogin pitäminen on jäänyt unholaan (muiden kuulumisia olen kyllä käynyt seuraamassa). Täällä minä kuitenkin vielä olen.