sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Rentoudu, nainen!

Ei sitten päästykään neuvolaan tällä viikolla. Terveydenhoitaja oli ilmeisesti sairaana,joten uusi aika varattiin tulevalle viikolle.
Tapani mukaan olen jatkanut huolehtimista ja murehtimistä, tavalla tai toisella. Viikko sitten kävimme leffassa, ja kesken elokuvan rupesin tunnustelemaan, että rintani eivät tunnukaan enää kovin aroilta. Siinä sitten meni pilalle keskittyminen elokuvan loppupuoleen ja seuraavan yön unetkin, kun kotona rintsikoita riisuessa rinnat eivät tosiaan tuntuneetkaan samanlaisilta kuin viime aikoina yleensä. Seuraavana päivänä arkuus kuitenkin palasi ja kesken kauppareissun yököttikin aika tavalla, joten usko palasi taas hetkeksi, että raskaana vielä ollaan.
Aloitin alkuviikosta uudessa työpaikassa ja etukäteen pelkäsin, että mitenköhän sujuu, jos olo on kovinkin etova. Mutta varsinkaan työpäivien aikaan ei mitään ellotuksia ollut havaittavissa (kuten Frendien Phoebe "I get my morning sickness in the evening"), mistä taas huolestuin ja varasin ajan tutulle gynelle ultraan "kun ei mulla oo raskausoireita" - vai lasketaanko se, että menen joka ilta nukkumaan viimeistään yhdeksältä? No, siellä nähtiin edellisultrasta kasvanut alkio viikkojaan vastaten, joskin tämä gyne sai viikoiksi 8+6, kun laskujeni mukaan piti olla 8+5, mutta eihän näillä päivän heitoilla loppujen lopuksi ole merkitystä.

Muitakin syitä stressata olen keksinyt, kuten sen, että miksi ihmeessä en ottanut influenssarokotusta ennen raskautta, kun hyvin olisi ehtinyt, ja nyt ensimmäisellä kolmanneksella rokotusta ei kai suositella. Influenssakausi koputtelee jo ovella - entä jos sairastun ja se aiheuttaa keskenmenon?
Suunnittelemme keväälle lomamatkaa ja aurinko jo houkuttelisi, mutta mites se toksoplasmoosiriski?

Sen sijaan yllätyin siitä, että en stressaantunut papa-kokeen tuloksen odottelusta juurikaan. Kun 7. raskausviikolla oli rusehtavaa vuotoa, oli jälkimmäinen gynekologi sitä mieltä, että papa pitäisi ottaa, ettei kyseessä olisikin raskauden lisäämän verenkierron esille tuoma merkki solumuutoksista kohdunkaulassa. Mainitsi vielä, että "ne on niin ikäviä, kun niitä ei voi sitten hoitaa raskausaikana" eikä paljon toivoa antanut, kun sanoin, että papat ovat aina olleet puhtaat ja eikö todennäköisempää kuitenkin olisi ektopian aiheuttaman vuoto? Minulle jäi käynnistä oikeasti sellainen tunne, että hän oli sitä mieltä, että todennäköisemmin jotain tulee löytymään kuin ei, mutta pystyin silti pitämään hermoni kasassa, koska omasta mielestäni ajatus tuntui epätodennäköiseltä (toki minua ahdisti, kun googlella löytyi mm. tarinoita siitä, kuinka nuorelta naiselta oli löytynyt aggressiivinen kohdunkaulansyöpä alkuraskaudesta, mikä johti raskaudenkeskeytykseen ja kohdunpoistoon). Nyt tulokset on saatu  ja papa oli onneksi normaali.

Missähän vaiheessa sitä oikeasti osaisi rentoutua ja alkaa nauttia raskaudesta? Jotenkin tuntuu, että vielä jossain huomataan, että on tapahtunut virhe, että olen ylipäänsä tullut raskaaksi.. Mutta miksi suhtaudun näin, enkö muka koe, että "ansaitsisin" olla raskaana siinä, missä muutkin?

Raskaudesta emme ole vielä kertoneet muille kuin vanhemmillemme. Heille kerroimme jo jouluna, olisi ollut aika hankala selviytyä joulupöydästä ilman mätiä, lohta ja viinejä kertomatta. Toki halusimmekin heidän asiasta tietävän, vaikka ihan yhtä aikaisin emme varmaan muuten olisi asiaa paljastaneet. Muille kerromme vasta, kun päästään turvallisemmille vesille. Tipattomaan tammikuuhun on onneksi ollut helppo vedota alkoholivetoisissa tilaisuuksissa.

Loppuun vielä tämän hetken raskausoireet (rv 9+1 tai 9+2):  arat ja kasvaneet rinnat, vaihtelevasti etova olo, mikä johtaa siihen, että ennen niin kaikkiruokainen ruokavalioni on muuttunut leipä+jogurtti+murot+tavallinen suomalainen kotiruoka-ruokavalioon sekä ääretön väsymys iltaisin, minkä vuoksi olen sängyssä yleensä jo puoli yhdeksän uutisten aikaan.    

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Huolta ja oireita

On jotenkin ironista, kuinka pian plussan jälkeen huoli valtaa mielen ilolta. On otettu askel lähemmäksi toiveiden täyttymistä, mutta suuren onnen sijaan mieltä kalvavat erilaiset huolet ja pelot, suurimpana niistä tietenkin keskenmeno. Jokaisen wc-käynnin yhteydessä pelkää pahinta - vuotoa. Ja entä sitten, kun sitä havaitseekin? Järkytystä, ahdistusta, pelkoa, raivoa. 6+3 havaitsin öisen wc-käynnin yhteydessä pyyhkiessä ruskeaa tuhruvuotoa. Panikoin ja herätin mieheni. Pahin on tapahtunut, keskenmeno on alkanut. Vatsakipuja ei kuitenkaan ollut, joten sain järkeiltyä itseni vielä nukkumaan ja varaamaan aamulla ajan varhaisraskauden ultraääneen. Päivän aikana pientä tuhrua tuli edelleen, päässäni pyöri erilaisia vaihtoehtoja, joihin vuoto sopisi: kohdunulkoinen, tuulimuna, keskenmeno. Psyykkasin itseäni ultraa odotellessani "toivotaan parasta, valmistaudutaan pahimpaan". Spekulatutkimusta tehdessään gynekologi sanoi heti epäilevänsä, että vuoto ei tule kohdusta vaan herkistyneeltä kohdunsuulta, mutta minä en uskaltanut huokaista vaan odotin, että ruvettaisiin jo ultraamaan! Viimein ultrassa näkyi viikkoja vastaava alkio sydämen sykkeineen, uskomatonta! Gynekologi oli aidosti iloisen oloinen tietäen meidän hoitohistoriamme.
Uskalsin hengähtää hieman. Olihan tämä monellakin tapaa tärkeä tieto - kyseessä ei ole viallisesta munasolustani alkanut tuulimunaraskaus vaan kohdussani on elämää.
Pari päivää meni vähemmällä vuodolla, mutta loppiaisaamuna järkytys iski uudelleen - lisää vuotoa ja joukossa vähän punaistakin! Eli nytkö se tapahtuu? Mutta ei edelleenkään vatsakipuja. Ei auttanut muu kuin oman mielenrauhan turvatakseen varata uusi aika gynekologille seuraavalle päivälle. Nyt miehenikin pääsi mukaan. Tämäkin gynekologi oli sitä mieltä, että vuoto tulee kohdunsuulta ja otti papa-kokeen. Alkiolla kaikki hyvin. Ja joutunen kuulemma sietämään tuhruilua todennäköisesti jatkossakin. Eli nyt vaan odotellaan ja toivotaan, ettei vuoto missään vaiheessa suuremmin runsaannu tai vatsakivut ala. Sillä seurauksella, että jokainen epämääräinen vatsanvääntö ja vihlaisu saa minut pelkäämään pahinta. Tekee hyvää jo valmiiksi stressiherkälle persoonalleni.

Oireista muutama sana. Kun tein raskaustestin, ei minulla ollut mitään oireita, jotka olisivat voineet viitata plussaan: ei tissikipua, ei jomotuksia vatsalla, ei mitään. Vilutus alkoi 4-5 viikolla, rinnat kipeytyivät sivuilta 5+0, väsymys alkoi suunnilleen 6+0 aikoihin. Tällä hetkellä (7+4) rinnat ovat varsin arat ja kuppikoko on kasvanut yhdellä. Rinnoista voin välillä tarkistella, että ollaanhan tässä vielä raskaana.. Väsymys on aika vahvaa, joten menen yleensä sänkyyn yhdeksän aikoihin ja nukun 9 tunnin yöunet, päiväunia välttelen, mutta salikäyntejä on jäänyt väliin. Pahoinvointi on ollut yllättävän lievää (koputtaa puuta), mutta toisina päivinä on kyllä ollut jatkuvaa etovaa, kuvottavaa oloa ja varsinkin väsyneenä pahoinvointi tuntuu kertaantuvan. Ruoka maistuu varsin hyvin, joskaan kovin eksoottisia makuja en himoitse vaan toivelistalla on mm. lihapullat ja jauhelihakastike.  

Ensi viikolla päästään toivottavasti neuvolaan.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Matkalla tapahtunutta

Aloitin tämän blogin, kun olimme juuri aloittaneet ensimmäisen IVF-hoitomme. Ajatuksenani oli kirjoittaa tänne tapahtumia matkan varrelta niin omaksi muistoksi kuin mahdollisesti hyödyksi samassa tilanteessa oleville. En ole kuitenkaan täysin pystynyt tätä toteuttamaan vaan olen jättänyt kokonaan kertomatta kipeän vaiheen hoidoissamme. Miksi asian kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa, on hankala selittää. Eihän asian myöntäminen totuutta miksikään muuta.

Päätin kuitenkin kertoa tästä vaiheesta nyt.
Ensimmäinen IVF-hoitomme päätyi siirron jälkeen negaan ja heti seuraavaan kiertoon tehtiin PAS, jonka tulos oli myös negatiivinen. Vaikka pakkasessa oli jäljellä vielä yksi alkio, päädyimme heti uuteen IVF-hoitoon, koska pakastetun alkion laatu ei herättänyt toiveita onnistumiselle ja mielessä paino jo yhden alkion menetys PAS:n sulatusvaiheessa. Tavoitteena uuteen IVF-hoitoon oli, että saisimme aikaiseksi vähemmän, mutta laadukkaampia munasoluja ja siten myös hyvälaatuisia alkioita. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, vaikka seurantaultrissa näytti siltä, että tulossa olisi sopiva määrä (8-10) munasoluja. Punktiossa saaliiksi jäi vain 5 munasolua, mikä ei sinänsä ollut huono tulos. Näistä kuitenkin vain 2 hedelmöityi. Saimme siis jännätä siirtopäivään saakka lähteekö kumpikaan jakautumaan normaalisti, mutta taka-ajatuksena oli, että jos näin ei käy, on meidän mahdollisuus käyttää vielä pakkasessa oleva viimeinen alkio.
Siirtopäivänä sain pelkäämäni puhelun klinikalta: ei siirrettävää. Pakastettu alkiokin menetettiin.

Tämä oli perustavanlaatuinen isku lapsihaaveillemme. 2 IVF hoitoa takana, joista jälkimmäinen sujui vielä kehnommin kuin ensimmäinen. Tulos sai minut vahvasti miettimään mahdollisuuksiamme saada lasta ollenkaan minun munasoluillani, joilla ei tunnu kunnollisia alkioita saavan aikaan. Pyörittelin päässäni vaihtoehtoja luovutetuista munasoluista ja adoptiosta. Se toi minulle lohtua vaikeaan tilanteeseen. Pidimme pitkän palaverin lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että uuteen IVF-hoitoon ei ole syytä lähteä tässä vaiheessa uudelleen vaan palattaisiinkin kevyisiin hoitoon. Tästä jo kerroinkin aiemmin. 

Klinikan joulutauon vuoksi päädyimme siis pitämään taukoa kaikista hoidoista. Tauko tuli todella tarpeeseen, pystyin ajattelemaan muitakin asioita. Ostin parit uudet rintaliivit, aiemmin olin pihtaillut asiassa ajatellen, että raskaana ollessa ne kävisivät äkkiä pieniksi. Ilmoittauduin koko vuoden kestävälle kurssille, jota olin aiemmin empinyt, koska en voisi suorittaa kurssia loppuun vauvan saatuani. Bongasin ovulaation, mutta en miettinyt alkoholin käyttöäni sen jälkeen vaan nautin punaviinistä seuraavanakin viikonloppuna.

Oli mielenkiintoista seurata, miten kroppa suhtautuu luomukiertoon. Jo viikon päästä ovulaatioplussasta tunsin kuitenkin menkkamaista jomotusta alavatsalla ja seuraavana päivänä tuli pyyhkiessä verta paperiin. Tiputtelu, täällä taas! Siitähän olin kärsinyt ennenkin ja sen vuoksi alunperin tutkimuksiin hakeuduin. Ihme kyllä, tiputtelu ei kuitenkaan jatkunut 1-2 päivää pidempään, joten iloitsin, kun näytti siltä, että kroppa toimii kerrankin suht normaalisti, vaikkei siitä suurempaa iloa olisi, kun munasolujen laatu on, mitä on.

Kuukautisia ei kuulunut vielä dpo 12 kohdalla.Kävimme teatterissa näytöksessä, missä oli myös paljon lapsia katsomossa. Itku kurkussa katsoin äitejä tyttärineen, miten haluaisinkaan joku päivä olla samassa onnellisessa asemassa. Tulimme kotiin. Olin lähdössä viikonlopuksi tyttöporukalla kosteaa mökkiviikonloppua viettämään, joten vitsinä kysyin mieheltäni, pitäisikö raskaustesti kuitenkin tempaista, kun kuukautisia ei vielä näkynyt. Ikuisesti positiivisempi mieheni oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että tehdään kaapissa ollut viimeinen testi. Kirpaisi jo etukäteen testin katsominen, vaikka tuloksesta ei ollut epäilystä etukäteen.
Voitte uskoa, minkälainen epäusko minut valtasi, kun ensimmäistä kertaa elämässäni Clearbluen testiin piirtyikin myös häivähdys pystyviivaa. "Ei mulle koskaan ole näin käynyt, näätkö sä saman?", kysyin ihmeissäni mieheltäni. Pystyviiva vahvistui katsellessa niin, että vaikka olikin hailakka, ei viivasta voinut erehtyä. Mitä ihmettä?!?
Oli jo myöhäinen ilta, mutta lähdimme silti ympäri vuorokauden auki olevaan apteekkiin ostamaan lisää testejä. Samana iltana niitä ei enää ehtisi tehdä, mutta aamulla asiaan täytyisi saada varmuus. Ostin tällä kertaa digitestin, en halunnut jättää mitään sattuman varaan. Nukuin, kuten arvata saattaa, todella huonosti, ja aamuviideltä heräsin tekemään testiä. Herätin miehenikin, jotta voisimme yhdessä katsoa digitestin vastauksen. Sydämeni sykkeen kuuli varmaan naapuriin. Viimein testiin piirtyi kiistämätön teksti: Raskaana Gravid 1-2 viikkoa.

Joulun ihme.

Alkuvaiheessa vielä mennään (6+4), mutta tämä luo uskoa tulevaan.
Never stop believing.