keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Asiat mittasuhteisiin

Nyt saa loppua valitus ja itsensä surkuttelu! Minulla on asiat varsin hyvin. Ja jatkossa aion olla onnellinen niistä asioista, joita minulla on sen sijaan, että keskityn puuttuviin asioihin. Luulisi, että olisin tämän jo paremminkin sisäistänyt. Ja jokin aika sitten hetken ymmärsinkin. Keskenmenoepisodin keskellä nimittäin pelästyin aika tavalla, kun löysin vasemmasta rinnastani patin. Ihan kookkaan sellaisen. Imetykseen se ei enää voinut liittyä, koska lopettamisesta oli kulunut jo kuukausi. En ollut varma, kuinka kauan patti oli rinnassa ollut, mutta epäilin, ettei kovin pitkään, sillä imettäessähän rinnat ovat "esillä" tuon tuosta. Järkeilin, että kyseessä täytyy olla hyvänlaatuinen kysta tmv., mutta varasin samantien ajan rintojen ultraäänitutkimukseen varmistaakseni asian. Parina päivänä ennen tutkimusta jäin kuitenkin miettimään, että mitä sitten, jos patti olisikin pahanlaatuinen? Olen vasta kolmekymppinen, mutta kyllähän tämänkin ikäisiä sairastuu, ei kukaan ole suojassa. Pahinta mahdollista vaihtoehtoa miettiessäni tajusin sen yksinkertaisen asian, että kaikkein tärkeintä on, että saan jatkaa elämääni juuri näin, miehen ja pojan kanssa, että saan mahdollisimman pitkään seurata pojan kasvua ja kehitystä, olla hänen äitinsä. Hetkeksi mieleeni kirkastuivat ne asiat, jotka ovat elämässäni tärkeitä, ja osasin olla niistä kiitollinen. Helpotus oli suuri, kun rinnan patti todettiin hyvänlaatuiseksi. Samanlaisia ajatuksia ja pelkoja kävin mielessäni läpi, kun munasarjamöykkyä ruvettiin tutkimaan, sillä vaikkei kukaan sanonutkaan mitään sen suuntaista, hetken mietin itse jo munasarjasyöpääkin. Mutta miksi tarvitsen tällaisia herätyksiä muistaakseni, miten hyvin asiat ovat, miten kiitollinen olen nykyisestä elämästäni, ja ennen kaikkea: miksen voi kauemmin muistaa keskittyä siihen, että asiat ovat hyvin sen sijaan, että alan heti kärttämään lisää ja vaivun negatiiviseen olotilaan, kun asiat eivät heti mene suunnitelmien mukaan? Hiljattain heräsin taas. Luin jutun naisesta, joka oli käynyt läpi lapsettomuushoidot tuloksetta ja sairastunut pian sen jälkeen syöpään, minkä seurauksena hän ei voi koskaan lasta enää edes yrittää. Tunsin itseni pieneksi. Hyvin, hyvin pieneksi. Ja päätin lakata valittamasta. Mutta koska tämä blogi on ainoita paikkoja, jonne voin kirjoittaa ajatuksiani suodattamatta, en voi luvata jatkon olevan pelkkää iloittelua, mutta toivottavasti jatkossakin ymmärrän asioiden mittasuhteet. Pahoittelut tekstistä ilman kappalejakoja, kone ei suostunut yhteistyöhön.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Äiti ja poika

Oma mieli on jo paljon parempi kuin viime viikolla. Osittain alakuloisiin fiiliksiin vaikutti varmaan se, että keskenmenovuodon jälkeen oli vain pari vuodotonta päivää, kun heti perään tulivat menkat. Koska tuhruvuoto alkoi jo ovulaatiosta siinä kierrossa, josta tulin raskaaksi, erinäistä vuotoa oli yhteensä yli viisi viikkoa putkeen. Mutta nyt, vihdoin, vuodot ovat loppuneet ja sen kunniaksi vähän "peittojakin heiluteltu" niin kuin sanonta taitaa kuulua.

Saapa nähdä, mitä tämä kierto sitten tuo tullessaan. Nyt on meneillään kp 12, joten ovulaatiota voisi alkaa ruveta kuulostelemaan pikku hiljaa. Nyt olenkin pohtinut sitä, että ruvetako tikuttelemaan vai antaisinko nyt kuitenkin itselleni sen verran rauhaa, että luotan ovulaation tulevan (ainakin melkein) joka kierrossa niin kuin ainakin tähänkin asti on tapahtunut (PAITSI, jos munasarjassa siis on endometriooma, joka estää ovulaation??).  Testausta puoltaisi se, että ainakin tietäisi, tapahtuuko LH-nousu ja sitä oletetusti seuraava ovulaatio, jolloin osaisi ajoittaa yhdynnät oikein, kun välillä on vaan niin kiire ja väsy, ettei joka toinen päivä -taktiikka välttämättä houkuta. Testaaminen kuitenkin helposti johtaa turhaan hermostumiseen siinä vaiheessa, kun viiva ei tikussa ala vahvistua, varsinkin minulla, jolla ovulaatiot tulivat varsinkin ennen ensimmäistä raskautta vasta kp 16-20 tietämillä, ja toisaalta yhdynnät kellon tarkkuudella vievät kyllä huvin ja rentouden siitä puuhasta. Ja mitä "tulee, jos on tullakseen" - mentaliteettiin tulee, niin on sanomattakin selvää, etteivät ovulaatiotikut siihen kuulu. Mutta kuten olen aiemmin maininnut, en usko, että rentoon tjottailuun meillä on enää paluuta, vaikka kuinka yrittäisin meditoida itseni rauhallisempaan tilaan.

Nimetään tämä nyt siis yrityskierroksi numero kaksi ja katsotaan, mitä seuraa. Pari kiertoa tässä ehtii tulla ennen kuin munasarjamöykyn kontrolli on loppuvuodesta, jolloin toivottavasti olemme viisaampia jatkon suhteen.

Pojan kuulumiset ovat nyt ihan jääneet varjoon, kun olen omia tuntojani tänne vuodattanut. Mutta uskallan sanoa, että pojalle kuuluu hyvää :) Hän on varsin aurinkoinen yksivuotias! Juttua tulee paljon, selviä sanoja ovat "amppu" - lamppu, "ätti" - äiti, "ippu" - tippu (esim. kun tiputtelee lusikan tai mukinsa lattialle) ja välillä on kuultu myös "kiitos", mutta sen merkitys tuskin on pojalle selvä. Liikkumaan oppiminen on ollut hitaampaa, poika seisoo kyllä ilman tukea, muttei kävele vieläkään, on yllättävän varovainen liikkeissään. Mutta onneksi konttaamallakin pääsee lujaa!

Lempileluja pojalle ovat tällä hetkellä Plaston muoviset kipot, joista voi kasata tornin tai asetella sisäkkäin sekä puinen laatikko, jonne on kiva laitella palikoita rei´istä. Autot ja pallot eivät poikaa niinkään kiinnosta, vaikka toki hän niilläkin leikkii. Leikkipuistossa käymme päivittäin eikä sielläkään kävelemättömyys menoa mahdottomasti hidasta.

Ruokailla poika tahtoo nykyään pääsääntöisesti itse. Niinpä yleensä teemme niin, että pidän lautasen itselläni ja annan pojalle aina täyden lusikan, jonka hän sitten vie suuhunsa. Sivussa sitten erilaisia sormiruokia, uusimpana lempparina viinirypäleet. Puuro tökkii välillä, mutta helppouden vuoksi olen yrittänyt sitä silti aamuisin ja iltaisin tarjota.

Meillä oli kesällä kausi, jolloin poika ei vähänkään pidempiä aikoja viihtynyt vaunuissa istuen, mutta tilanne helpotti huomattavasti, kun älysin kääntää pojan katseen rattaissa menosuuntaan. Niinpä uusimpana harrastuksena meillä on käydä aamuisin lenkillä niin, että äiti juoksee ja poika katselee maisemia. Eikä meillä siis ole mitään juoksurattaita vaan ihan noilla meidän tavallisilla yhdistelmävaunujen rattailla mennään. Mukavasti saa äiti puolen tunnin lenkin, parisataa kaloria kuluttettua ja vähän aivojakin tuuletettua, ja lenkin jälkeen voidaankin sitten mennä puistoon hikeä laskemaan. Sisälle päästyä poika syö lounaan, minkä jälkeen saa juoda maitonsa seuraamalla äidin suihkussa käyntiä. Ja pian tämän jälkeen poika siirtyy ulos päiväunille, jolloin äiti saa rauhassa syödä lounaan ja hommailla omia asioita sillä aikaa, kun poika nukkuu uniaan yleensä 2,5-3 tuntia. Päiväunet ovat aiemmasta pidentyneet, kun siirryimme pojan yksivuotispäivän tienoilla yksiin päiväuniin ja mielestäni tämä on ollut ihan hyvä muutos, vaikka joku lakisääteinen kahvitauko kuuluisi mielestäni alkuiltaankin, jos mies on vielä töissä :) 

Tiedän, että olen ihan mahdottoman onnekas, kun olen saanut ja saan seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä, antaa rakkautta, lohduttaa ja halata, tuntea olevansa pienelle se maailman tärkein ihminen. Tilanteen yrityksen suhteen pitäisi siis olla aivan eri kuin muutama vuosi sitten, kun aloimme yrittää esikoista. Minulla on jo se, mitä kaipasin.  Minä olen äiti. Mutta kummasi toisenkin lapsen kaipuu on niin suuri ja selittämätön, että olen vaipunut epätoivon aallokkoon jo yrityksen alkumetreillä, vaikka järki sanoo, että todennäköisyys sille, että joskus saamme toisen lapsen on suurempi kuin se, ettei niin koskaan tapahdu. Rauhallisuus, kärsivällisyys, positiivinen asenne elämään: missä ihmeessä minä olin silloin, kun niitä jaettiin?

torstai 19. syyskuuta 2013

Kielletyt tunteet

Kannattaa skipata tämä teksti, jos ei halua lukea negatiivista tilitystä.

Nimittäin...keskenmeno on vaatinut paljon enemmän henkistä työstämistä kuin olisin osannut ennakoida. Tuntuu, että olen tippunut taas suohon, siihen suohon, jonne minun ei enää koskaan pitänyt juuttua, ainakaan näin syvälle. Ja se suo on tietenkin lapsettomuuden suo tai ainakin lapsettomuuden tunteiden suo. 

Pyydän jo etukäteen anteeksi ajatuksiani, jos joku lapseton vielä tätä tekstiäni lukee, sillä en itsekään olisi tällaista tekstiä hyvällä katsonut ihmiseltä, jolla on lapsi.

Mutta miten ihmeessä olen tänne joutunut? Tänne, missä jokainen tuttavan raskausuutinen aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, missä vastaantulevat vauvamahat aiheuttavat kateutta, missä pikkuvauvat turvakaukaloissaan ovat kuin isku vasten kasvoja? Eihän minulla ole  minkäänlaista lupaa olla täällä, kun minulla on lapsi.

En osaa tätä itsekään oikein selittää. Tuntuu, että yllätyksenä alkanut raskaus tuli kuin varkain. Jo alkuhetkistä saakka tuntui, ettei sellainen onni kuulunut minulle, että raskaus voisi alkaa helposti.  Mutta kun alkanut raskaus päättyi keskenmenoon, vietiin samalla pois mahdollisuus helppoon yrittämiseen jatkossa, sellaiseen, jossa toinen lapsi tulee, kun on tullakseen. Keskenmeno vahvisti toivettani toisesta lapsesta, ja nyt raskaus olisi saatava alulle heti uudestaan enkä usko, että pystyn enää palaamaan sellaiseen moodiin, missä yritykseen voisi suhtautua ilman stressiä. Mahdollisuus on kiertynyt päässäni mahdottomuudeksi.

Yksi ihan oikea syy pelkoon uuden raskauden alkamisen hankaluudesta minulla sentään on, joten selitänpä siitä hieman ennen kuin vaikutan ihan kajahaneelta. Koska minulla oli heti raskauden alussa vuotoa ja kipuja, kävin yksityisellä ultrassa, missä todettiin sikiökaiku kohdussa. Vuoto jatkui ja runsaantui viikon päästä, jolloin arvelin keskenmenon tulleen. Koska olemme lähdössä miehen mukana työmatkalle muutamaksi viikoksi ulkomaille, en halunnut jättää mitään arvailujen varaan, vaan varasin toisen ultran, jotta nähtäisiin, että kohtu on varmasti tyhjentynyt. Toisella ultrareissulla bongasi gynekologi tyhjentyneen kohdun lisäksi toiseen munasarjaan liittyvän muutoksen, jonka hän epäili liittyvän joko päättyneeseen raskauteen, olevan edometriooma tai jopa kohdunulkoinen raskaus.
Kohdunulkoista raskautta en uskonut itse hetkeäkään (missä välissä minusta niin hedelmällinen olisi tullut, että peräti kaksi raskautta olisi alkanut samanaikaisesti?), mutta sain lähetteen sairaalaan asian poissulkua varten. Raskaushormoni laski normaalisti ja kävin vielä naistentautien polilla ultrassa, missä todennäköisiksi diagnoosivaihtoehdoiksi jäi kohdunulkoisen jälkeen raskauteen liittyvä verikertymä tai kookas endometriooma. Ja voitte varmaan arvata, mikä omassa negatiivisessa mielessäni on nyt noussut todennäköisimmäksi vaihtoehdoksi, yhdeksi niistä möröistä, joka estää uuden raskauden. Tilanne kontrolloidaan kolmen kuukauden kuluttua, joten toivotaan, että olen väärässä.

Mutta miten saisin itseni keskittymään niihin asioihin, jotka ovat positiivisia? Minulla on ihana palleropoika. Minä olen tullut kaksi kertaa raskaaksi ilman hoitoja. Jos kyseessä on endometriooma, se tuskin on sinne vasta keskenmenon jälkeen kasvanut, joten olen siis tullut raskaaksi siitä huolimatta. Mutta kun minut on varustettu peruspessimistisella temperamentilla, niin en osaa nähdä edessäni kuin huonoja vaihtoehtoja.
Ja sitten mietin jo aikaa eteenpäin. Entä, jos meille ei koskaan tulekaan toista lasta? Kaduttaako minua sitten se, että suunnittelen nyt ainakin osa-aikaista töihin paluuta. Entä osasinko tarpeeksi nauttia lapsen vauva-ajasta vai kiiredinkö koko ajan liikaa toivoen, että lapsi olisi vähän isompi, ettei koko ajan tarvitsisi heräillä yöllä tai imettää? Vauva-aika on niin lyhyt eikä sitä saa enää takaisin. Mitä, jos poikani ei koskaan saa pikkuveljeä tai -siskoa?

Paljon muitakin ajatuksiani päässäni pyörii, mutta jätetään ne toistaiseksi. Ja oikeastaan toivon, että negatiivisten ajatusten kirjoittaminen tähän tekstiin tyhjentäisi ne aivoistani. Mutta pahoin pelkään, että tämä blogi on palaamassa alkujuurilleen, yritysblogiksi. Koittakaa kestää!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kesken

Muutama postaus sitten kerroin, että kierto on ollut varsin säännöllinen kuukautisten alettua raskauden jälkeen. Ilo oli vähän ennenaikainen, sillä samassa kierrossa alkoi tapahtua kummia. Tuttuun tapaan ovulaation aikaan tuli tiputtelua, mutta sepä ei loppunutkaan siihen vaan jatkui päivittäisenä tuhruna. Viikko ovulaatiosta alkoivat ihan järkyttävät alavatsakivut ja luulinkin, että kuukautiset alkavat liian aikaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan pelkkä tuhruvuoto jatkui samanlaisena. Tietysti aloin laskeskella, että hetkinen, sopisihan vatsakipu ajallisesti kiinnittymiskipuunkin, ehkäisyn kanssa kun ei olla oltu mitenkään kovin tarkkoja. Niinpä pari päivää ennen kuukautisten oletettua alkamisaikaa tempaisin raskaustestin, joka olikin positiivinen! No, en uskaltanut tuloksesta ihan hirveästi iloita, sillä vuotoa tuli enemmän ja vähemmän, ja manailinkin, että miksi ihmeessä tuli tehtyä testi, joka todennäköisesti osoitti kemiallisen raskauden. Muutaman päivän päästä raskaustestin teosta alkoikin jälleen todella voimakkaat alavatsakivut ja runsaampi vuoto, joka kuitenkin loppui lyhyeen. Aloinkin pelätä jo kohdunulkoista raskautta, joten pakko oli varata aika gynelle, varsinkin kun vatsassa oli samanlaista turpeuden tunnetta kuin IVF-punktion jälkeen, kun vatsaonteloon oli kertynyt nestettä. Gynellä selvisi, että turpeuden tunteen aiheutti kookas keltarauhaskysta. Raskaus löytyi kohdusta, sykettä ei niin varhaisessa vaiheessa olisikaan voinut näkyä. Gyne neuvoi tulemaan kontrolliin 10 päivän sisään, mikäli vuoto ei runsaannu tai vatsakipuja ole.
Käynnin jälkeiset päivät menivätkin löysässä hirressä, sillä vuotoa oli päivittäin enemmän ja vähemmän. Lieviä raskausoireita (vilutus, huono olo) oli plussauksen aikaan, mutta nekin katosivat muutamassa päivässä. Näin ollen en ollut kovin yllättynyt, kun runsaampi vuoto ja lievät alavatsakivut eilen alkoivat eli ei tullut meille yllätysraskautta. Olen asian kanssa nyt ihan ok, sillä en ehtinyt missään vaiheessa varsinaisesti iloita raskaudesta vaan keskenmenemisen pelko oli mukana heti alusta.
Tietysti olisi ollut aivan ihanaa, että kakkonen oltaisiin saatu alulle ilman yrittämistä. Yritän kuitenkin suhtautua asiaan niin, että positiivista tässä on se, että ylipäänsä tulin raskaaksi uudelleen näin helposti eikä sektio esim. aiheuttanut kohdunulkoista raskautta, mutta tietysti olo on samalla surullinen ja pettynyt, koska vaikka vauvaa ei juuri tähän hetkeen ollut suunniteilla, olisi asia ollut erittäin tervetullut. Lisäksi tietenkin pelkään, että onko sektio aiheuttanut kohtuuni jotain sellaista, että raskaus menee helpommin kesken, vaikka tiedostan sen, että alkuraskauden keskenmenot ovat erittäin yleisiä.
Entäs tästä eteenpäin? Vauvakuume taisi tämän myötä kasvaa entisestään, joten luulen, että jatkamme "tulee, jos on tullakseen" -mentaliteetilla, ainakin yritän olla liikaa laskemasta kiertopäiviä jatkossa, ovulaatiotikut voisi unohtaa seuraaviksi kuukausiksi, ja antaa asioiden edetä omalla painollaan. Sanomattakin lienee selvää, että helpommin sanottu kuin tehty :)