maanantai 22. syyskuuta 2014

2-vuotias

Meidän 2-vuotias on taas jäänyt ihan liian vähälle tämän blogin aihepiireissä. Ihana pieni mies! Puhuu jo todella paljon, lauseilla. On aivan innostunut autoista, lentokoneista, kaivinkoneista, roska-autoista..mitä näitä nyt on? Jos ollaan ulkona kävelyllä, ja poika bongaa vaikka lakaisukoneen, niin ilman kiljumisia ei ole ohi menemistä, kun poika huutaa, että: "mennään kattomaan!". Ja toki useimmiten mennäänkin, mihinkäs meillä kiire! Muutama päivä sitten kyllä huvitti, kun poika tokaisi, että "peräkärry", kun huomasi mummon vetävän sellaista pyörillä kulkevaa ostoskassia :)

Poika ei edelleenkään ole päiväkodissa vaan hoito on järjestelty muulla tavalla mahdollistaen sen, että teen n. 20 tuntia töitä viikossa. Ihan win-win tilanne mielestäni, kun pääsee vähän mukaan työjuttuihin, mutta ehtii viettää myös "rauhallisia" kotipäiviä pojan kanssa.
Poika on kyllä ainakin äidin mielestä niin hauska, kun puistosta lähtiestä sanoo heipat lähes kaikelle: "heihei keinu, heihei, traktoli, hei hei  kaivinkone..jne" :) Ja sama jatkuu välillä kotona, ruoan jälkeen huudellaan heipat puurollekin.

Uhmaa esiintyy varsinkin niissä tilanteissa, kun en ole etukäteen valmistellut poikaa siirtymisiin tai pukemisiin. Itkupotkuraivareita nähdään siis aika ajoin. Mikä siinä on, että aina pitää heittäytyä maahan selälleen makaamaan? Pettymysten sietäminen on 2-vuotiaalle hankalaa, mutta aina ei voi saada haluamaansa. Onhan se äidillekin hankalaa pitää päänsä, kun tietää, että helpompikin reitti olisi, jos sittenkin antaisi periksi. Ja joissain asioissa äiti kyllä valitsee sen tien, mistä aita on matalin. Hampaanpesut suoritetaan useimmiten niin, että poika katsoo teeveestä lastenohjelmia, kröhöm. Ja aika usein puen pojalle aamuisin vaatteita päälle pikkukakkosen säestämänä. Mutta onko nyt oikeasti niin väliäkään?
Pottailun olen suosiolla ajatellut unohtaa vähäksi aikaa. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta, yritetään vähän ajan päästä uudelleen. Isovanhemmat saavat olla asiasta ihan mitä mieltä haluavat!

Parhaita hetkiä päivästä ovat aamut, kun poika huutelee sängystään: "äitii, miitää?", ja kun menen huoneeseen, hän kömpii syliin unipupunsa ja lampaansa kanssa <3


torstai 11. syyskuuta 2014

Naistenklinikkakäynti

Tänään oli kauan odotettu käynti Naistenklinkalle. Alun perin meillä oli elokuun lopulle varattuna aika keskenmenoja selvittävien labrojen tulosten kuulemista varten, mutta aikaa siirrettiin muutamalla viikolla, jotta samalla voitiin tehdä myös alkuraskauden ultraäänitutkimus.

Jouduin menemään klinikalle yksin, mutta yllättävän luottavaisin mielin olin liikkeellä. Vaikka raskausoireita on hyvin vähän, niin olo ei kuitenkaan ole ihan normaali. Pientä äklötystuntemusta on vähän päivittäin, minkä seurauksena syön enemmän välipaloja, mutta mistään pahoinvoinnista ei todellakaan voi puhua. Rinnat ovat hiukan kasvaneet, mutteivät ole vieläkään yhtään kipeät. En ole läheskään yhtä infernaalisen väsynyt kuin esikoista odottaessa näillä viikoilla, mutta onhan tässä nykyään yksi 2-vuotias, jonka tarpeista on huolehdittava, väsytti tai ei! Iltaisin vatsa on todella turvoksissa ja näyttää mielestäni samalta kuin esikoisesta suurin piirtein 16. raskausviikolla. Finnejä pukkaa. Olo on siis tosi hehkeä ;)

Sain aluksi kuulla, että kaikki minusta ja miehestäni otetut laboratoriokokeet olivat normaaleja. Sitten vaan ultraamaan, ja heti gynekologi näytti ultraruutua, jossa saatoin nähdä itsekin kasvaneen alkion. Vastasi edelleen täysin viikkoja, jotka nyt 8+0/8+1. Kovasti lääkäri ja huoneessa mukana ollut kätilö tsemppasivat, etten stressaisi liikaa, kun kaikki näyttää nyt hyvältä. Helpommin sanottu kuin tehty. Millään en ota uskoakseni, että tässä tosiaan ollaan edelleen raskaana, ja todellakin tiedostan, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Pahin piina lienee kuitenkin kohta puolivälissä ennen maagista ensimmäisen kolmanneksen päättymisen rajaa. Luulenpa, että varaan vielä mielenrauhaultra-ajan muutaman viikon päähän, mutta katsotaan nyt ensi viikon ekan neuvolan jälkeen, minne nt-ultra ajoittuu.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Oireet ja oireettomuus

Varhaisultra huojensi mieltä noin nanosekunniksi. Edelleen huoli on päällimmäisenä ajatuksissa raskauteen ja sen etenemiseen liittyen. Taustani huomioiden se ei liene mikään ihme, ja muistelen, etten mikään kovin seesteinen odottaja ollut esikoisen alkuraskauden aikanakaan.
Kaikkein eniten tietysti stressaa se, että tässä vaiheessa minulla ei ole mitään mittaria, minkä avulla voisin tietää, eteneekö raskaus, kuten pitäisi vai ei. Ainoa, mitä voin seurailla on vähäiset raskausoireet. Paino sanalla vähäiset. Ja vaihtelevat. Yhtenä päivänä saattaa olla etovaa oloa, kun toisena päivänä olo on taas ihan normaali, ja sitten seuraavana päivänä katson taas ällötyksellä eilispäivän ruoanjämiä. Huoli tietysti nousee aina, kun olo normalisoituu, ja ihan ilolla otan vastaan pienen ällötyksen.
Muita oireita ei sitten oikein olekaan. Toki väsyttää, mutta se nyt on niin epäspesifi ja helposti kuviteltava oire, etten voi sen paikkansapitävyyden puolesta mennä vannomaan. Muistelen kyllä, että esikoisesta väsymys oli jossain vaiheessa iltaisin aivan infernaalista.
Esikoisesta saatoin tsekkailla tissien arkuudesta, että eiköhän tässä raskaana edelleen olla, mutta tällä kertaa tissit eivät ole reagoineet raskauteen yhtään millään tavalla.
Tällä hetkellä uskon kuitenkin, että kaikki olisi hyvin, vaikka en varsinaisesti raskaudesta pysty vielä iloitsemaan. Reilun viikon päästä on onneksi jo seuraava ultra.