tiistai 16. kesäkuuta 2015

Rytmiä?

Miten tuon neitokaisen rytmiä saisi oikein muokattua niin, että iltaunille mentäisiin yhdeksän pintaan eikä vasta kymmeneltä? Kaipaisin sitä yhtä illan tuntia, jolloin ei tarvitsisi huolehtia kuin omista ajatuksistaan.
Muistan kyllä, että pojankin kohdalla oli samanlaista. Vasta joskus viisikuisena nukahtamisaika aikaistui jonnekin puoli yhdeksän seutuville.
Yritän pitää neitiä hereillä illasta niin, että väsymystä tulisi yötä kohden, mutta eipä siitä tunnu olevan apua. Tai siis hereillä pitämisellä tarkoitan oikeastaan sitä, että pyrin siihen, ettemme olisi enää ainakaan seitsemän jälkeen liikkeellä vaunuilla/autolla, jotka ovat aika takuuvarmoja unipaikkoja.
Mutta aika pieni ongelma tämä, varsinkin kun neiti on iltaisin varsin hiljaa, yleensä on sylissä tai heijailtavana sitterissä aika tyytyväisenä. Kunhan neiti kymmenen aikaan nukahtaa, herää hän seuraavan kerran syömään klo 2-3:n aikaan ja sitten uudelleen aiemmasta heräämisajasta riippuen klo 5-6:n aikaan, minkä jälkeen uni jatkuu yleensä kahdeksaan saakka. Koska mies herää pojan kanssa, saan siis itsekin nukkua varsin pitkään.
Aamuherätyksen jälkeen tyttö ei jaksa olla tuntia pidempää hereillä, ja yleensä joskus klo 9.30:n aikaan lähdemmekin liikkeelle vaunuilla (poika tietysti menossa mukana). Kotiin tullaan pojan päikkäreille klo 12 aikaan, tässä vaiheessa tyttö saattaa herätä syömään, mutta jatkaa yleensä unia senkin jälkeen iltapäivän puolelle. Näin ollen päivässä on yleensä ainakin vähän sellaista aikaa, että molemmat lapset ovat päikkäreillä ja saan ehkä syötyä lounaani rauhassa.
Klo 15 jälkeen tytön unien ennustaminen onkin sitten vaikeampaa, ja paljon toki riippuu siitä, miten olemme iltapäivällä liikkeellä.
Täytyy myöntää, että odotan sitä aikaa, kun tytön päivärytmi on vielä ennustettavampi, se sopii tällaiselle kontrollifriikille parhaiten :)

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Eri äiti, eri vauva?

Uskaltaakohan sitä sanoa ääneen, mutta jotenkin tuntuu, että vauva-arki on nyt toisella kerralla ollut paljon helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta johtuuko se siitä, että vauva on erilainen vai siitä, että nyt vähän kokeneempana äitinä olen varmempi, rauhallisempi ja himpun verran kärsivällisempi? Esikoisen osana lienee tosiaan on olla se kuuluisa koekappale.

On tämä vauva toki erilainenkin kuin isoveljensä. Ei esimerkiksi puklaile ollenkaan, kun isoveljen kanssa sai olla harso olalla jatkuvasti. Ei tissittele tuntikausia vaan syö tehokkaasti kymmenisen minuuttia ja asia on sillä selvä. Kasvaa hyvin, mutta isoveljensä oli näin kuuden viikon iässä pulskistunut jo 5,2 kiloon, kun taas tyttö oli neuvolapunnauksessa samassa iässä 4,8 kiloa (pituus 54,5 cm, pipo 39 cm).  Nukkuu pidempiä pätkiä sekä päivällä että yöllä, nukkuu hyvin myös liikkumattomissa vaunuissa. Ei tosin nukahda saman tien kun vaunut lähtevät liikkeelle, kuten isoveljensä vaan saattaa tapitaa ympäröivää maailmaa pitkänkin aikaa ennen kuin silmät sulkeutuvat. Ei huuda, kun vaippaa vaihdetaan tai vaatteita puetaan hoitopöydällä.

Ja toisaalta niin samanlainen. Myös tyttö viihtyy hyvin vaunuissa ja autossa, inhoaa vatsalleen laittamista, kun on hereillä, ja syö innokkaasti pullosta äidinmaitoa, hyväksyi heti myös tutin. Tytönkään kanssa ei ole ollut ollenkaan iltahuutoa, olenkin miettinyt, että olemmeko olleet todella onnekkaita tässä suhteessa. Ja tietysti nyt mietin, että kaikenlaistahan sitä on vielä edessä, että turha hurrata.  

Ja kuten todettua, olen kyllä äitinäkin nyt vähän erilainen. En stressaa joka ikistä asiaa. Osaan nukkua, kun vauva nukkuu. Tiedostan, että nämä pikkuvauvan vaiheet ovat hyvin, hyvin lyhytaikaisia. Ei sillä, etteikö välillä väsyttäisi (ja suoraan sanottuna potuttaisi oman ajan puute), mutta perspektiivi on nyt laaja-alaisempi. 
Lueskelin tuossa pari päivää sitten tekstejäni viime kesältä, jolloin takana oli kolme keskenmenoa lyhyen ajan sisään eikä mitään tietoa tulevasta. Muistutti taas, kuinka nämä meidän lapset ovat niin suuria ihmeitä, ettei ihmetteleminen ja kiitollisuus varmasti lopu ikinä.