maanantai 24. lokakuuta 2016

Pikku Kakkonen

Otsikolla viittaan tällä kertaa ihan siihen tv-ohjelmaan enkä jälkikasvumme nuorempaan henkilöön. Nimittäin kiitos Pikku Kakkosen, saan nykyään tehtyä rauhassa asioita :) Ja siis kyllä, minäkin kuuluin niihin ihmisiin, jotka ennen lapsia olivat sitä mieltä, etteivät omat lapset katso tv:tä ennen rippikouluikää tai jotain sinne päin. Mutta sitten kun realiteetit iskevät tajuntaan, jaolisi oikeasti hyvä saada ruokaa pöytään, niin onhan se nyt oivallista, kun molemmat lapset istua tapittavat sohvalla, ja itse pystyy jopa reseptistä jotain kokkailemaan!

Tytön suhteen olen ollut jopa vähän ihmeissäni, kuinka keskittyneesti hän jaksaa yleensä melkeinpä koko tunnin verran ohjelmia seurata, muistelisin, ettei poika vastaavassa iässä yhtä pitkään paikallaan pysynyt. Mutta oli miten oli, niin hyvä näin.
Mä tykkään itse siitä, että Pikku Kakkosessa tulee erilaisia ohjelmia, ettei vaan katsota youtubesta jotain hömppää (tää kommentti lienee joku mun keino paikata huonoa omatuntoa ruutuajasta?!).  Anyway, lemppareita ja niitä vähemmän suosikkeja löytyy molemmille: tyttö tykkää katsoa etenkin Kikattavaa Kakkiaista, Timppaa ja Pipsa Possua. Kumpikaan ei jaksa katsoa Närpiäisiä tai Tommin kiertävää sirkusta. Pojan aivan ylivetosuosikiksi on nyt syksyn mittaan noussut hieman yllättäen tiistain Runoja ja Rusinoita (ja äidillä soi se am-am-ammattilainen-nen-nen..päässä aamusta iltaan), ja sitä saatetaan joskus katsoa Areenasta ihan erikseenkin. Mutta ei meillä sitten muuten juuri televisiota katsellakaan, paitsi viikonloppuun kuuluu kyllä aamunkin Pikku Kakkonen. Ja toisinaan poika saa pelata silloin, kun tyttö on päikkäreillä, ja pitäisi olla hiljaa, ja äitiä (ja isiä) väsyttää.. Ja tietty pitkillä automatkoilla saa katsoa padia..Ja mitäs muita erikoishetkiä näitä olikaan? :D

tiistai 18. lokakuuta 2016

Syksyä

Oh dear, oh dear.. Tänne kirjoittaminen on mielessä jatkuvasti, mutta jotenkin olen kuitenkin onnistunut pitämään blogihistoriani pisimmän paussin. Ja juuri nyt tulin ajatelleeksi, että tämän blogin aloituksestahan on jo viisi vuotta! Paras vauhti minulla on ollut näemmä vuonna 2014, jolloin postauksia olen kirjoittanut 53, kun tänä vuonna olen päässyt hädin tuskin yli kymmeneen, auts! No, oma aika on toki kahden lapsen äidillä kroonisesti kortilla, mutta enemmän voin syyttää omaa saamattomuuttani ja sitä, että jos luen jotain kirjaa, niin sitten käytän vapaa-aikani siihen. Ja ei, tällä hetkellä minä en todellakaan lue mitään erityisen korkealentoista kamaa, vaan ihan perus ruotsalaisdekkarit saavat minut koukuttumaan niin, että televisiokin jää iltaisin kakkoseksi.

Täällä siis edelleen olen, jos joku sattuu lukemaan. Arki rullaa oikeasti ihan mukavasti nykyisin. Poika täytti elokuussa 4 vuotta, ja tyttökin on pian 1,5-vuotias. Molemmat ovat ottaneet harppauksia omatoimisuudessa hiljattain, joten tässähän rupeaa kohta toivomaan, että aika kuluisi hitaammin eivätkä lapset kasvaisi niin nopeasti.

Poika on syksyn mittaan opetellut aakkoset ja numerot ja niiden kirjoittamisen, ja harjoittelee tosi keskittyneesti, kun sille päälle sattuu, ja niitä rauhallisia tuulia on nykyään paljon useammin kuin ennen. Poika on nyt mielestäni todella kivassa iässä - hän on omatoiminen ja varsin tottelevainen, ja hänen kanssaan voi jo oikeasti puuhata kaikenlaista yhdessä. Tytön kanssa taas kommunikaatio alkaa sujua koko ajan paremmin, kun kielen kehitys kasvaa. Ymmärrys tytön suunnalta on jo tosi vahvaa, hän tietää, mistä puhun, kun sanon, että nyt mennään syömään/pesemään käsiä/ulos/nukkumaan (ja aika usein totteleekin). Hän osaa todellakin sanoa, että "ei!", jos ei jotain halua, mutta on myös innostunut osoittelemaan ja kyselemään kaikkea ympärillä olevaa ("miä too o?"), ja on aivan erityisen kiinnostunut eri eläinten äänistä, vaikka välillä meillä pupukin sanoo ihhahhaa.

Lapset leikkivät jo keskenään tai ainakin hetkittäin sulassa sovussa samassa huoneessa. Eilenkin ihmettelin, että jaa, tässä mä nyt vaan istun ja katson, kun toinen kaikeassa rauhassa rakentaa junarataa, ja toinen yrittää saada duplopalikoita yhteen. No, on tässä totuudessa toinenkin puoli, eli osaavat he kyllä toisiaan ärsyttääkin, ja aika usein (=about koko ajan) saa pojalle muistuttaa, ettei olisi niin raju leikeissä siskonsa kanssa, ja toisaalta tytöllä on nykyään tapana ruveta huutamaan vähän niin kuin varmuuden vuoksi, vaikkei isoveli olisi juuri sillä hetkellä ollutkaan viemässä lelua kädestä lähestyessään. On se muuten jännä, että poika kyllä tasan tarkkaan osaa käyttäytyä lapsiryhmässä, mutta siskon kanssa on sitten ihan eri säännöt.  

No, nyt on aika rientää nukkumaan (vai lukisko vielä yhden luvun kirjaa?), mutta ehkä nyt onnistuin rikkomaan henkisen jääni ja saan vielä muutaman postauksen kyhättyä loppuvuoden aikana. 

torstai 28. heinäkuuta 2016

Poika

Poika on jäänyt tosi paljon taka-alalle tässä blogissa tytön synnyttyä. Tämä johtuu ihan siitä, että kun postaustahti on muutenkin heikonlaista, niin olen ajatellut, että tasapuolisuuden vuoksi pitää ensisijaisesti kirjoitella tytön juttuja, kun poika on kuitenkin ollut pääosassa ensimmäiset 2,5 vuotta. Harmittaa kuitenkin, että olen niin vähän pojan juttuja laittanut ylös.

Parin viikon päästä meillä juhlitaan 4-vuotissynttäreitä.  Päivänsankarin toiveena lienee mahdollisimman paljon uusia legoja. No, me ajattelimme mennä vastavirtaan ja ostaa pojalle pyörän, eiköhän sekin sitten kiinnosta, kun käsiin saa :) Poika on tähän mennessä siis ollut ihan tyytyväinen potkupyörällä menemiseen. Muuten liikunta ei ole mitenkään ykkösjuttu pojan elämässä. Tai siis, eihän se montaa sekuntia paikalla pysy, ja puistossa juoksee kerrallaan varmaan kilometrejä, mutta vaikkapa pallopelit eivät saa poikaa syttymään ollenkaan. Uimisesta poika on tykännyt aina, ja olen jo miettinyt uimakouluakin, sillä niin reippaasti poika polskii kellukkeilla, ja on todella peloton hyppimään veteen ja sukeltamaan.

Poika on luonteeltaan todella avoin uusille ihmisille, hän ei pelkää ruveta juttelemaan uusille lapsille tai aikuisille. Leikeissä hänellä tuntuu olevan ihan hurjasti mielikuvitusta ja vauhtia, mutta onneksi löytyy samanhenkisiä leikkikavereita. Avoimesta luonteesta huolimatta poika saattaa jännittää ja pelätä monia uusia asioita: hän ei todellakaan ole ensimmäisenä juoksemassa halailemaan jotain maskottinallea ja monet lastenesitykset häntä jännittävät, ja usein jossain ohjatussa tekemisessä hän ottaa mieluummin tarkkailijan kuin osallistujan roolin.

Perusluonteeltaan poika on ollut mielestäni aika uhmakas ihan vauvasta saakka, ainakin minusta tuntuu, että olemme jatkuvasti napit vastakkain :) Mutta toisaalta hän on todella kilttikin. Itkupotkuraivarit hän on aina jättänyt kotioloihin, ja nykyisellään asiat voidaan jo onneksi selvitellä keskustelemalla (ja uhkailemalla ja lahjomalla, tietty, kröhöm). Hän menee nukkumaan ilman suurempia kommervenkkejä iltaisin, vaikka tietysti viran vuoksi toistelee, että "mutta kun minua ei YHTÄÄN väsytä!", ja nukahtaa kuitenkin kesken iltasadun. Syö aika lailla mitä vain, vaikka tietynlaisia ennakkoluuloisuuskausiakin on nähty. Ja jos pojalta kysytään, niin lempiruoka on varmasti ranskanperunat.

Poika on ihan älyttömän kiinnostunut erilaisista liikennemerkeistä ja muista vastaavista. On ihan mahdoton mennä vaikkapa työmaan ohi ilman, että ensin käydään läpi, että "tuo merkki tarkoittaa, että pitää käyttää suojalaseja, tuo merkki tarkoittaa...", jne. Ja autolla ajaessa on aika mielenkiintoisia tilanteita, kun poika huutelee takapenkiltä, että "äiti, mikä toi merkki on missä on tollanen noin ja noin ja tolleen? Kyllä sä näit! Tiedäthän!! Mikä se on?!".

Poika saa ns. ruutuaikaa maksimissaan kaksi tuntia päivässä. Tabletilla hän tykkää pelata erilaisia legoaiheisia pelejä (no yllätys), ja lastenohjelmista taitaa Ryhmä Hau olla edelleen aika hyvä suosikki. Tässäkin on jo eletty parissa vuodessa monta suosikkia: muistan, kun pojalla oli 2-vuotiaana hillitön Postimies Pate-kausi, kun viime kesänä taas rulasi Touhulan arvoitukset. Ihan oikeasti poika haluaisi kyllä usein katsella youtubesta (mielestäni aivan typeriä) pikkuautoviedoita ja muuta lapsille suunnattua aivotonta sälää (tai sitten mä en vaan tajua).

Pojalla ei muuten ole mielestäni missään vaiheessa ole ollut kunnon "minä ite!" -kautta. Hän on edelleen varsin tyytyväinen, jos joku pukee ja riisuu hänet, vaikka itse osaakin. Hän usein toteaa omassa huoneessan, että "onpas täällä sotkuista, pitäiskö siivota?", mutta siirtyy nopeasti takaisin leikkeihinsä korjattuaan ehkä yhden lelun lattialta.. Mutta oikeasti kyllä tykkää siitä, kun huoneessa on taas tilaa leikkiä.

Kirjoja poika lukee ja kuuntelee mielellään, nykyään jo aika pitkiäkin satuja, mikä on tosi kiva juttu. Itse "lukee" mielellään kaikenlaista, myös paksua legokatalogia, joka on jo aivan rikkirepeytynyt, mutta tästä en ole huolissani, sillä niin mahtavat mielikuvitusjutut hän luettelon kuvista osaa kehittää.

Ja loppuun vielä 4-vuotismitat, jotka on tosiaan otettu jo vähän etukäteen: 104 cm ja 17 kg.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kesäkuulumisia

No hei vaan blogi, long time, no see! Mutta täällä vielä ollaan. Kesä on vienyt mennessään. Ja kun kumpikaan lapsista ei ole missään kerhossa tai harrastuksissa, niin onhan tässä ollut vähän, köh, tekemistä..
Tyttö on vuorotellen aurinkoinen, toisinaan kirkumisen hyvin oppinut taapero :) Jotenkin tämän taaperovaiheen handlaa ehkä paremmin näin toisella kertaa, kun tietää, että se loppuu aikanaan ja kohta tavallaan helpottaa. Muistelisin, että pojalla monella tapaa hankalin vaihe oli juuri suunnileen yksivuotiaasta 1 v 9 kk saakka tai jotain sinnepäin. Kun mennä tohotetaan joka paikkaan, mutta ei oikein osata keskittyä mihinkään leikkeihin kovin monta hetkeä (eikä edes Pikku Kakkoseen äidin mieliksi!!), kyllästytään ja turhaudutaan, jos koko ajan ei tapahdu jotain, minkä vuoksi kotoa täytyy lähteä jonnekin ainakin kolme kertaa päivässä, ja siltikin tämä meidän taapero odottaa kengät kädessä ovensuussa tässä välissäkin :D Ja kun yhteistä kieltä ei oikein vielä ole, vaikka päivä päivältä toisiamme paremmin ymmärretäänkin. Mutta sanat "äiti" (joka tarkoittaa muuten äidin lisäksi ymmärtääkseni myös isiä ja isoveljeä), "iikkaa, eikkaa" (keinumisesta), ja "ohhoh" (kun kaatuu tai jotain tippuu tai muuten vaan jotain yllättävää tapahtuu) eivät vielä ihan riitä kaikkien taaperon mielialanvaihteluiden ymmärtämiseen.
Muutamat virstanpylväät ovat taas jääneet kirjaamatta, mutta todettakoon, että neiti otti jalat alleen aika tasan 13-kuukautispäivänään, ja nyt suunta on lähinnä ylöspäin kiipeilyn muodossa. Poskihampaita on tällä hetkellä kolme, ja syöminen sujuu sen puolesta ihan mallikkaasti, mutta lusikan käyttöä vielä opetellaan niin, että äiti kauhoo osan ruoasta edelleen suuhun (satunnaisia ravintolatilanteita lukuunottamatta neiti ei tosin enää suostu siihen, ettei saa itse osallistua lusikoimiseen). Ja kun ruokailu sujuu, niin toimii näemmä vatsakin, nimittäin kakkostavaraa tulee edelleen 3-4 kertaa päivässä, että morjensta vaan, onneksi ulkoistin vaipanvaihdon mm. lentomatkoilla jo esikoisen aikaan miehelleni ;) Pottailua ollaan kokeiltu nyt kesän aikana tosi harvalaatuisesti johtuen siitä, että kotona ollaan oltu paljon vähemmän kuin yleensä, mutta satunnaiset pissat ollaan saatu pottaan aikaiseksi. Mutta mieluiten neiti tuntuu juoksevan johonkin nurkkaan pissaamaan heti sen jälkeen, kun vaippa on saatu pois :)
Tyttö siirtyi yksiin päikkäreihin vasta jokunen viikko sitten, mitä olin jo tovin odotellut, mutta aiemmin tuntui, ettei aamupäivistä tullut mitään ellei tyttö ottanut torkkuja puoli kymmenen aikaan. Mutta nyt siis ollaan koko perheen kannalta suotuisammassa rytmissä, jossa aamupäivä voidaan touhuta lounaaseen asti puistoissa ja kylässä niin että tyttö menee päiväunille puolilta päivin ja nukkuu sitten pari tuntia. Yöunia tyttö nukkuu yleensä 11 tunnin verran, ja kunhan sängyssä on mukana tuttiarmeija, niin yleensä uni on aika tauotonta tai ainakin jatkuu sitten, kun uusi tutti on osunut käteen.  
Nyt kun unesta tuli puhe, niin tätä mammaa rupesi sen verran väsyttämään, että sänky vetää puoleensa, mutta lupaan itselleni, että huomenna kirjoitan myös pojan kuulumisia todella pitkästä aikaa!

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

1-vuotias

Hieman tulee jälkijunassa tytön 1-vuotispäivitys, kun synttäreistä on jo kolmisen viikkoa, mutta tulee kuitenkin!

1-vuotias tyttömme:

- On aurinkoinen pellavapää, hiukset saa ihan kohta kunnolla ponnarille, jee :) (eri asia sitten on se, kuinka monta sekuntia ponnari pysyy päässä)
- Seisoo ilman tukea ja ottaa muutaman askeleen, mutta neliveto on edelleen paras liikkumismuoto ilman tukea.
- Nukkuu yöt pääsääntöisesti hyvin. Menee nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän, herää keskimäärin puoliseiskalta. Edelleen nukkuu useimmiten kahdet päikkärit.
- Oppi sittenkin äidin epäilyistä huolimatta jo ajat sitten juomaan nokkamukista itse, ja nykyään kelpaa kylmäkin maito. Äiti hätäili taas turhaan. 
- Tykkää nykyään aiempaa enemmän syödä sormiruokia, missä taitaa auttaa se, että nyt sekä ylhäällä että alhaalla on neljä hammasta.
- On 75 cm pitkä ja painaa 9,5 kg. Keskikäyrän tyttö.
- Viihtyy hyvin rattaissa, ja on aina innoissaan, kun puetaan kenkiä jalkaan, "nyt lähdetään ulos!".
- Pulputtaa puheelta kuulostavaa omaa kieltään jatkuvasti, mutta äidin lisäksi en ole bongannut selkeitä sanoja. Toitoitoi-kotkotkot-ohhoo!
- Kiipeilee nykyään joka paikkaan! Varsinkin sohva, isoveljen sänky sekä isoveljen huoneen pikkuiset tuolit on kokeiltava joka päivä moneen kertaan. Ja jos jostain vain löytyy portaat, niin niitä mennään sitten ylös vauhdilla. Myös syöttötuoliin oli hankittava valjaat, koska tyttö muuten kiipeää sieltä pois alta aikayksikön.
- Tykkää vesileikeistä niin kotona kylvyssä kuin uimahallissakin. Puistoissa viihtyy menossa mukana, ja usein konttaa itse keinun luokse, joten se taitaa olla lempparijuttu.
- Tykkää hassuttelusta: matkii ääniä, näyttää kieltä, loksuttelee kielellä, taputtaa innokkaasti.
- Heiluttaa molempia käsiään, kun kuulee musiikkia ja seisoessaan tietysti jammailee mukana.
- Istuu mielellään potalla, kun samalla luetaan kirjoja, mutta ei kyllä taida vielä ymmärtää, mikä potalla istumisen pääpointti on :) 
- Vilkuttaa, kun sanotaan "heippa!". Ja iltaisin vilkuttaa isille ja isoveljelle vimmatusti, kun tietää, että äiti on viemässä nukkumaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Sunnuntai: Viikonloppujen parhaat

- Vuoroviikoin lauantaina tai sunnuntaina saa nukkua pitkään, kun vuorotellaan miehen kanssa heräämiset.
- Perheen yhteinen aika. Puistoilua, uimahallireissuja, ystävien tapaamista. Ihan tavallisia juttuja.
- Minä kokkaan viikolla, mies viikonloppuisin <3
- Päikkärit. Tai no, aika usein tulee nukuttua viikollakin :) 
- Lasten mentyä nukkumaan vähän viiniä ja Netflix. Tällä hetkellä olemme koukussa Modern Familyyn. 

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Lauantai:Tän päivän asut

Tänään ei irtoa muuta kuin tytön tän päivän asujen esittelyt.
Aamupäivällä käytiin koko perhe uimahallissa, jolloin päällä oli kuvan uikkari. Molemmat lapset tykkäävät tosi paljon uimisesta. Vesi tuntuu luonnolliselta ympäristöltä lapsille, apuna ovat ehkä olleet vauvauinnit tai ainakin säännöllinen uintiharrastus.

Iltapäivällä käytiin puistossa, jälleen koko perhe. Tyttö ei vielä kävele ilman tukea, mutta viihtyy puistossa hyvin vauvakeinussa tai istuen syömässä hiekkaa ;)

(Ja jos nyt jotain sattuisi kiinnostamaan, niin uikkari on Gapilta, välikausihaalari H&M:ltä)


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Perjantai: Iltavilli

Meidän tytöstä on valoisien iltojen myötä kuoriutunut varsinainen iltavirkku. Siinä missä pari kuukautta sitten tyttö oli väsynyt ja kärttyinenkin jo ennen kahdeksaa, niin nyt kierrokset leikeissä lisääntyvät sen mukaan, mitä pidemmälle ilta etenee! Tyttö ei nykyisellään oikeastaan edes vaikuta iltaisin väsyneeltä: hän on hyväntuulinen, ei hieroskele silmiä eikä haukottele, ja keskittyy omiin leikkeihinsä melkeinpä parhaiten iltapuuron jälkeen. En tiedä, kuinka kauan iltavirkkuilu jatkuisi, mutta viimeistään yhdeksältä vihellän kyllä pelin poikki, ja vien tytön nukkumaan. Eikä nukahtamiseen mene edes kovin kauan sitten, kun hänet sänkyyn vie  (laulan hänelle unilaulun ja jään hetkeksi hyräilemään, mutta en odota vieressä nukahtamista) eli kyllähän hän tosi asiassa on jo väsynytkin.
Tyttö nukkuu vielä kahdet päikkärit, mutta viime aikoina olen yrittänyt aikaistaa tai lyhentää jälkimmäisiä niin, ettei ainakaan viiden jälkeen enää nukuttaisi. Mutta aika hankala tuntuu olla luontaiseen rytmiin puuttuminen. Tällä hetkellä meillä asuu nimittäin iltavirkun lisäksi myös neiti aamuvirkku! :) (tai noh, ei kyllä varsinaisesti naurata!).

torstai 14. huhtikuuta 2016

Torstai: Lempilelut

Alle 1-vuotias ei oikeastaan leluja kaipaa. Leluksi kelpaa mikä tahansa, mikä rapisee, kahisee, soi, mitä voi hölskyttää tai paukuttaa, ja tietysti pistää suuhun! Mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin sitä enemmän niitä leluja alkaa nurkkiin kerääntyä. Let´s face it, suurin osa meistä on ollut ennen lapsen syntymää sitä mieltä, että "meille ei sitten tule mitään muovihärpäkkeitä, meidän lapset leikkii kauniilla ja kehittävillä puisilla leluilla", kunnes todellisuus iskee vastaan, ja kummasti kohta on tarvetta aina isommille lelulaatikoille.

No, näin on tietysti käynyt myös meille. Tytölle itselleen ei ole taidettu ostaa mitään uutta, ikätasoiset lelut olivat säästössä pojan jäljiltä (olin pakannut ne vaivihkaa kellariin, koska mistäänhän ei voi luopua, vaikkei kyseisillä leluilla olisi leikitty enää vuoteen!). Ikätasoisia leluja ovat ainakin erilaiset kasattavat kipot ja kupit, palikkalaatikot, kuvakirjat ym. Tytöllä on oma huone, missä hänen omat lelunsa siis myös ovat, mutta paljon enemmän vietämme aikaa pojan huoneessa aina kun tämä pojan taholta meille sallitaan (ja tietysti silloin, kun poika ei ole kotona vahtimassa lelujaan :) Tällä hetkellä tyttöä kiinnostavat erityisesti autot isoveljen parkkitalossa sekä pallot, ja tietysti erilaiset tamburiinit ja marakassit, joista lähtee mahdollisimman kova ääni.

Muistaakseni poika alkoi kiinnostua varsinaisista leluista joskus 1,5-vuoden iässä. Ensimmäisiä "oikeita" leluja olivat ainakin erilaiset autot ja Duplot sekä soittimet. 2-vuotiaana poika alkoi tosissaan leikkiä duploilla, ja joskus kolmivuotispäivän kynnyksellä hän alkoi enemmän ja enemmän rakennella duploilla itsekseen tosi mielikuvituksellisiakin juttuja. Mutta kun erehdyin ostamaan pojalle hiljattain yhden pikkupaketin ns. oikeita Legoja, niin se oli sitten menoa sen jälkeen! Poika rakentelisi legoilla vaikka kuinka paljon, ja jotenkin pienessä ajassa meille on tullut jo ainakin neljä erilaista legosettiä.. Eipä siinä, kyllähän ne varmasti ovat ihan kehittäviäkin, mutta onhan ne ihan kaikkein hankalin yhdistelmä pikkusiskon kanssa, joka pistää kaiken suuhun. Niinpä poika saa leikkiä legoilla vain ja ainoastaan pöytänsä ääressä, minne sisko ei ainakaan vielä yllä, ja minä sitten useampaan kertaan päivässä skannaan pöydän seutua, ettei mitään vaan ole pudonnut lattialle. Ja jos tossa aiemmin mainitsin, ettei mitään voi heittää pojan mielestä pois, niin tämä koskee  myös legojen pahvisia paketteja :D Mitenköhän saisin ne vaivihkaa heitettyä roskiin?! 

Tältä näyttää junarata, kun pikkusisko on käynyt vähän "rakentelemassa".

Legot. Ja ne pahvilaatikot..

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Keskiviikko: Tuttijuttuja

Tänään väännän tutista asiaa.

Minulle oli jotenkin itsestään selvää jo ennen esikoista, että tuttia tullaan meillä käyttämään. En edes oikein tiedä miksi? Ehkä juuret juontavat omaan lapsuuteeni, jolloin ei oltu niin kovin tarkkoja tutista luopumisen suhteen, ja meikätytöllä oli tutti mukana vielä ainakin kolmivuotiaana leikeissä. Äidin mukaan sääntö oli kuitenkin, ettei tutti suussa saanut puhua ´:D ?!?! Noh, ihan näin liberaali suhtautuminen minulla ei ole tuttiin ollut omien lasteni kohdalla, mutta olen kyllä toistaiseksi sitä mieltä, että tutti on ollut pelastus monessa hankalassa hetkessä.

Esikoisen kanssa odottelin tutin käytön aloitusta ehkä kolmisen viikkoa syntymästä, mutta juniorille työnsin tutin suuhun jo synnärillä. Esikoisella tosin oli imuotteen kanssa ongelmaa toisin kuin nuoremmalla, joten varmaan ihan järkevääkin oli toimia näin. Molemmat lapset ovat hyväksyneet tutin alusta asti, vaikka kyllähän se kiintymyssuhde tuttiin kasvaa iän myötä.

Esikoisen kohdalla tuttia käytettiin uneen, suruun, viihtymisen tueksi ja vininöinen estämiseksi eli noin niinku ihan muuten vaan jonnekin 15 kuukauden ikään saakka. Tosin kahdeksankuisena pidetyn unikoulun myötä tutti jäi öistä pois, mutta päiväunille tutti jäi edelleen, eikä mitään ongelmaa tästä syntynyt.
Joskus vuoden ja kolmen kuukauden iässä päätin sitten, että ennen perhepäivähoidon aloitusta 1 v 5 kk:n iässä olisi hyvä päästä huvitutteilusta eroon. En edes enää muista, miten tämä tapahtui, mutta aika lyhyessä ajassa ja ilman sen kummempia (mitään?) taisteluita siirryttiin siihen, että poika sai tutin vain ja ainoastaan päiväunille.
Ja tätähän jatkui sitten aina siihen asti, kun poika lopetti päiväunien nukkumisen reilu 3-vuotiaana. Joskus oli pientä (ja toki isompaakin) vastustelua tutin antamisesta takaisin kaappiin päiväunien jälkeen, mutta muuten poika ei tutin perään ikinä huudellut. Poikkeuksena olivat muuten lentomatkat, jolloin annoin tuttia syödä ihan rauhassa.
Poika tosiaan lopetti päiväunensa aika pian 3-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen, jolloin tutin käyttö pikku hiljaa jäi ihan luonnostaan. Lopullisesti tutit heitettiin pois joulun alla, kun poika sai joulukaleteriinsa tontuilta kirjeen, että kissavauvat tarvitsisivat kovasti tutteja. Ja sillä aikaa, kun poika kävi takapihalla viemässä tutit pois, olivat tontut ehtineet tuoda Duplo-paketin sisälle :)

Tyttö on nyt vielä siinä vaiheessa, että tutti kulkee mukana kaikissa elämän touhuissa. Joskus tosin herään itsekin siihen, että miksi ihmeessä automaattisesti laitan tytölle tutin suuhun, kun laitan hänet rattaisiin, kun teemme lähtöä ulos. Niinpä olen luopunut tästä tyhmähköstä rutiinista, ja tutti kulkee laukussa, kunnes ensimmäiset kyllästymisääntelyt alkavat. Näin ostan itselleni lisää aikaa esim. kaupassa. Kotona tytöllä on tutti suht vähän suussa, lähinnä se tulee haettua harmituksiin, ja päiväunille. Myös tytöltä jätimme tutin pois unikoulun myötä öistä, mutta sitten havaitsin, että tyttö hamuili ja imeskeli öisin tosi usein peukaloaan. Kyselin mielipidettä tutulta hammaslääkäriltä, joka oli sitä mieltä, että parempi antaa tutti toistaiseksi yölläkin. Nyt suunnitelmissani olisi tutteilla näin vielä kesän yli, mutta kun tyttö syksyllä menee osa-aikaiseen hoitoon, niin pyrkimyksenä olisi siinä vaiheessa pelkkä unitutitus. Saapa nähdä, miten onnistuu, tyttö on niin monessa muussakin asiassa ollut erilainen kuin isoveljensä..
Etukäteen muuten pelkäsin, että palaaminen yötuttiin johtaisi siihen, että joudun yöllä käymään nostamassa tuttia tytön suuhun noin viiskymmentä kertaa, mutta väärässä olin! Tyttö kyllä löytää tutin itse suuhunsa, kunhan niitä tutteja on siellä sängyssä riittävästi, eli vähintään..ööh.. viisi?

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Tiistai: Minä

Tänään voisin tuijotella omaan napaan ja pistää ylös omia kuulumisia. Kävin aamulla vaa´alla, ja olin oikeastaan hämmästynyt, kun lukema oli 53,4 kg. Piti sitten ottaa tyttö syliin, ottaa luku tyttö sylissä, ja kun päästiin tulokseen 62,8-53,4=9,4, niin totesin, että kai on vaakaan uskominen. Tyttö kyllä todellisuudessa painaa vähän vähemmän kuin tuon 9,4 kg, aamuvaipassa oli, öh, ihan vähän vaan pissaa :D

Olen tuohon omaan lukemaani tyytyväinen. Sehän on reilun kilon verran vähemmän kuin ennen kuin aloin odottaa tyttöä. Mutta miksi sitten en nää peilikuvassa kuin allit ja jenkat? En kai lihaskunnon puutteessakaan voi olla kovin lihava, jos painoindeksi on vähän päälle 20? Jotenkin sitä toivoisi, että ikä toisi sitä kuuluisaa armollisuutta itselle, mutta ilmeisesti 34 (aiaiai, hieman kirpaisee tuo uusin synttärilukema) ei ole vielä tarpeeksi vanha rakastamaan itseään.

Nykyisellään olen päässyt taas vähitellen nauttimaan liikunnan ilosta. Aloitin sillä, että ajattelin, että puoli tuntia päivässä riittää!, oli sitten kyse vaunulenkkeilystä, kuntopyöräilystä tai vaikka youtuben  puolen tunnin jumppavideosta olohuoneen matolla tehtynä. Näin olen saanut liikunnasta taas jonkinlaisen rutiinin elämääni, vaikka täytyy kyllä nyt heti myöntää, ettei tuo puoli tuntia päivässä joka päivä toteudu. Mutta ainakin useampana päivänä viikossa! Ja just tänään päätin, että päästäkseni kesäkuntoon alan tehdä aamuisin vatsalihasliikkeitä lastenhuoneessa, kun odottelen miehen jälkeen suihkuvuoroa. Pari lisäpainoa (9 kg ja 16 kg) tosin päättivät ainakin tänään tehdä vatsalihasjumpastani astetta tehokkaamman :)

Koska lopetin imetyksen jokin aika sitten, olen saanut totutella taas hormonien ihmeelliseen maailmaan. Tuntui todella hassulta aloittaa e-pillerit ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, jolloin pillerit lopetin, vaikkei lapsihaaveita vielä tuolloin ollutkaan. Eka viikko pillereiden kansssa tuntui siltä kuin olisi ollut raskaana, siis voi sitä ällötyksen määrää, mutta sitten tuo oire katosi kuin tuhka tulleen, joten saattoihan se olla jotain lievää vatsapöpöäkin.

Yöt kun nukutaan nykyään taas useimmiten ihan kivasti, niin tuntuu, että olen saanut aivonikin takaisin maitohöyrylästä. Vielä en ole palaamassa töihin, mutta syksyllä rupean tekemään osa-aikajobia, mikä tuntuu kyllä ihan virkistävältä vaihtelulta ainakin nyt, kun siihen on vielä riittävän pitkä aika :) Oman ajan suhteen olen tullut tarkemmaksi, ja tv:tä tulee ihan oikeasti katsottua nykyisin vain viikonloppuisin. Olen myös yrittänyt vähentää ihan turhaa nettisurfailua niin, että ehtisin edes vähän aikaa lukea jotain hyvää kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Nyt siis pesulle ja kirja käteen :)

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Pikakuulumiset haasteen muodossa/Maanantai

Juuh, onpa taas vierähtänyt aikaa, kun olen viimeksi tänne kuulumisia laittanut. Koska blogi on ollut tapa kirjata ylös lasten virstanpylväitä ja kuulumisia, niin ärsyttää oma saamattomuuteni tällä saralla. Ei se (kai?) nyt liikaa vaadi pistää pari lausetta aina silloin tällöin ylös. Niinpä ajattelin haastaa itseni kirjoittamaan tällä viikolla blogiin jotain joka päivä, edes ihan vaan jotain pientä. Ehkä sitä kautta saisin taas homman rullaamaan? Onneksi olen lasten juttuja kirjannut ylös muillakin tavoin, sillä  ensimmäset sanat ja askeleet jäisivät ihan unholaan, jos tämän blogin varaan laskisi :) 

Maanantai siis, mikäs tämän päivän aihe voisi olla? Joku lyhyt, kun ajattelin vielä hetken lukea kirjaakin :D (Hyvin alkaa, motivaatio selvästi huipussaan!).

No, maanantain kunniaksi otetaan tämän hetken hankaluusärsytysaihe. Kyseessä on syöminen, tarkemmin ottaen tytön (11,5 kk jo!) ruokailutavat. Neitihän ei ole missään vaiheessa ollut kovin suuresti ruoan perään, mutta periaatteessa nykyisellään syöminen sujuu ihan mukavasti: Aamulla ja illalla puurot, lounas+päivällinen tulee useimmiten purkista (näin tein ekan vuoden isommankin kohdalla, ja hyvin se oppi syömään oikeeta ruokaa), välipalalla sitten jotain jugurttia, hedelmäsosestta ym.
Kaikki menee hyvin niin kauan kuin äiti lappaa ruokaa suuhun, mutta kun äidillä on herännyt ajatus, että kai tässä pitäisi pikku hiljaa vähän omatoimisuuttakin opettaa, niin ei! Tyttö ottaa ehkä lusikan käteen, paukuttaa sitä pöytään, korkeintaan kerran vie lusikan suuhun, ja sitten tiputtaa useimmiten täyden lusikan lattialle. Ja tätähän voi toistaa niin monta kertaa kuin äidin hermo kestää. Ja kun äidin kärsivällisyys on jotain alle yksvuotiaan tasoa, niin sittenhän siinä käy niin, että äiti edelleen lappaa sitä ruokaa suuhun sopivalla tahdilla.  Noooh, hiljaa hyvä tulee!

Toinen juttu on sitten juominen ja nokkamukit.  Muistelen, että esikoisen kohdalla tuttipulloille saatiin heittää hyvästit 1-vuotispäivien aikoihin. Mutta jos tytön kohdalla ei  ihmeempää muutosta tässä tapahdu, niin taitaa käydä niin, että se juo tuttipullosta vielä ylioppilaspäivänäänkin :) Ei nimittäin meinaa kelvata nokkamuki, ei sitten millään. Vaikka käytössä on mielestäni se kaikein "helpoin", pehmeänokkainen nokkis Nukilta, josta ainakin esikoinen oppi juomaan tosi nopeasti. Eikä itse asiassa ole edes kysymys osaamisesta, vaan siitä, ettei neiti vaan halua juoda nokkamukista, sillä jos oikein kova jano on, ja nokkamukista maidon tarjoaa, niin sitten kyllä kelpaa ainakin desin verran. Mutta vähemmän janoisena reaktio nokkamukimaidon tarjoamiselle on mukin tönäisy kädellä pois.. Että toi äiti kehtaa!! Sitten kun vaihdan samaan maitomukiin nokan tilalle tuttiosan, niin johan taas maito miellyttää niin kuin ei mitään.  Kärsivällisyyttä kai vaan tässäkin tarjolla ratkaisuksi?
Rakas pikkunirppiksemme ei muuten myöskään suostu juomaan vielä kylmää maitoa, vaan sen pitää joko olla huoneenlämpöistä tai mikrossa käytettyä. Tämäkin voi olla ihan yleistä tämän ikäisillä, mutta esikoisen kanssa ei ollut juttu eikä mikään ikinä.
(Toim. huom. muuten, meillä on imetyshommat saateltu päätökseen jo jokin aika sitten.)

Tämä nyt oli tällainen maanantaiavautuminen. Aika pienet on ongelmat, tai ainakin ajan myötä varmasti ratkeavat, mutta jostain niitä otsaryppyjä on äidin kehitettävä :)

maanantai 8. helmikuuta 2016

Perusjuttuja

Pari arkea helpottavaa juttua tuntuu loksahtaneen kohdilleen viime aikoina. Ja jos (kun) tämä on vaihe, niin toivottavasti hyvin piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä sellainen!!!
Nimittäin nykyisellään tyttö syö todella hyvin. Ihan ihme juttu. Suu auki odottelee lusikkaa. Ja melkeinpä kaikki uppoaa, mitä tarjotaan. Nyt ollaan vihdoin päästy siirtymään kunnolla karkeaan ruokaan eikä kaurapuuroa tarvitse enää neidille hienontaa mitenkään vaan se menee sellaisenaan (tai no, kyllä puuro taitaa pienen hedelmäsoseen mausteeksi vaatia). Olen laittanut puuron korvikkeeseen, mutta eipä tässä kovin pitkä aika mene, kun neidillekin voi puuron tehdä tavalliseen maitoon. Ja sitten voidaankin koko perhe syödä samaa puuroa aamuisin, jihuu! (Paitsi isi, joka ei tykkää puurosta, höh). Iltaisin neiti saa nauttia puuronsa yksin, sillä poika lopetti iltapuuron syönnin joskus..öö..vuosi sitten?! Ei näitä muista millään.
Tuntuu, että siirtyminen tavalliseen kaurapuuron vauvapuurojen sijaan on auttanut myös neidin yöuniin niin, että unta on riittänyt aamusta useimmiten tunnin aiempaa pidempään. Eli nyt on nukuttu klo 20-07 eikä kammoamiani klo 5.50 herätyksiä ole ollut hetkeen. Pliis, pliis, pliis, nyt ei sitten tarvitse tapahtua sitä, että huomenna herätään puoli kuusi, kun menin tällaisen asian kirjoittamaan ääneen!
Motoriikan kehittymisen suhteen tunnutaan olevan tasannevaiheessa, tosin taputtamaan tyttö oppi aika hiljattain. Mitään kävelyintoa neidillä ei tunnu olevan vaan on tyytyväinen, kun konttaamaan pääsee vauhdilla, ja ylös ja alas tukia vasten.  Jokin aika sitten mietiskelin, että poika rupesi aikoinaan tuottamaan konsonantteja aiemmin, kun tyttö puhui vielä aaeeoota, mutta nyt on tyttökin alkanut puhua konsonantein:vaava, ehei, äegi (=tietysti äiti ;).
Vaipan vaihtaminen on ollut aikamoinen nopeuskisa jo jonkin aikaa, valitettavasti äiti yleensä häviää aluksi useamman kierroksen. Housuvaipoista on ehkä vähän apua, mutta jotenkin olen taas unohtanut ostaa niitä.
Tyttö tykkää taputtaa ruokapöytää kämmenillä kovaäänisesti (ja valitettavasti fiksu isovelikin yhtyy tähän leikkiin mm. ravintolassa), heiluttaa kaikkea, minkä käsiinsä saa (ja pistää sen sitten suuhun), kontata pallon perässä, ja erityisesti vesileikeistä. Olemme käyneet vauvauinnin lisäksi nyt koko perhe uimahallissa viikottain, ja se vasta on mukava juttu kaikille. Leluista vielä sen verran, että toisen lapsen kanssa on kätevää, kun on leluja jo valmiina isot kasat, niin löytyy pienelle, mitä tutkia, varsinkin silloin kun isoveli on aamupäivät kerhossa. Tähän soveltuu tosi hyvin se lausahdus: Kun kissat on poissa, hiiret hyppivät pöydillä :D...

maanantai 18. tammikuuta 2016

8+++ kuukautta

Huh, vielä ehtii tehdä päivityksen neidin kuulumisiin ennen kuin loppuviikosta tulee jo 9 kuukautta mittariin. Tavoitteeni on siis niinkin matalalla, kuin että saisin edes kerran kuukaudessa tänne jotain muistiin..
Arki on ruvennut himpun verran helpottamaan. Siis _vähän_ (ihan vaan universumille tiedoksi, että tässä vaiheessa ei tarvitse taas lisätä kierroksia).

Tytön päivärytmi on aika selvä, ja yöunet hyvät. Parhaimmillaan tyttö nukkuu yöllä klo 20-07 sekä yhdet kahden tunnin päikkärit aamupäivällä ja toiset kahden tunnin päikkärit iltapäivällä. Huonoimmillaan uni loppuu jo tuntia aiemmin aamusta, ja toiset  päikkärit ovat tunnin mittaiset. Mutta kyllä tyttö joka päivä nukkuu yhdet ns. pidemmät päikkärit. Harvemmin enää kolmia päikkäreitä, näin käy lähinnä silloin, jos olemme jossain liikenteessä, ja päiväunet ovat vähän sirpaleisia, kun siirrytään autosta rattaisiin jne.

Syöminen on ruvennut kiinnostamaan tyttöä vähän enemmän. Enää ei seisota syöttötuolissa huutamassa pää punaisena, thank God! Puurot menevät aika hyvin, hedelmäsoseet tosi hyvin, ja muukin ruoka ihan ok. Karkeampi ruoka rupeaa ehkä nyt viimein menemään alas, vaikka aikamoinen sihtikurkku tyttö tuntuu edelleen olevan.

Liikkumisessa on menty taas eteenpäin. Tyttö oppi seisomaan tukea vasten ehkä viikko ennen kahdeksankuispäiväänsä. Jonkin aikaa meni ennen kuin oppi laskeutumaan alas, mutta hyvä kun oppi, niin ei äidin tarvitse olla sydän syrjällään ottamassa koppeja jokaisen seisomapaikan vieressä. Vaikka oikeasti tyttö on kyllä sen verran varovainen luonteeltaan, ettei mitään holtittomia kaatumisia ole edes tullut. Tyttö liikkuu jonkin verran tukia, esim. sohvaa pitkin, muttei ole vielä kiinnostunut kävelemään vaikkapa kävelykärryn kanssa. Sitä ehtii vielä! Ja itse asiassa meillä poika kiinnostui kävelykärrystä vasta kävelemään opittuaan..

Eroahdistusta on ilmassa, ja aika paljon. Tyttö roikkuu meikäläisen housunlahkeessa, minkä kerkeää. Konttailee perässä, ja huutaa loukkaantuneena, jos jotain asiaa hoitaessani en otakaan häntä syliin ohi mennessäni. Hyväksyy kyllä isin, mutta voi sitä iloista ilmetta ja käsien vispaamista, kun äiti huomataan hetken eron jälkeen. Onhan se niin liikuttavaa ja ihanaa, mutta välillä oi niin rasittavaakin! Kun ei saa oikein mitään tehtyä rauhassa, kun toinen seisoo takana horjuen pitämällä kiinni polvitaipeista, ja kun syömisestä ei tule mitään yhdellä kädellä, kun vauvan on pakko päästä just silloin syliin. Mutta vaihehan tämä vaan on, ja onhan se mieletöntä olla toiselle ihan se ykkönen. Pojalla meillä ei koskaan ollutkaan eroahdistusvaihetta ainakaan kovin voimakkaana. Toisaalta poika on aina ollutkin sellainen isin poika, ja tyttö tietysti väkisinkin jää isin osalta iltaisin vähemmälle huomiolle kuin poika aikanaan, kun esikoinen vaatii isiltä omansa leikkien muodossa.

Tyttö on edelleen rauhallinen luonteeltaan, paljon enemmän tarkkailija ja sylissä viihtyvä kuin alati tohottava isoveljensä. Rattaissa tyttö viihtyy tosi hyvin, mikä on kiva, sillä aika usein käymme nykyisin aamupäivisin pojan ollessa kerhossa tekemässä jonkinlaisen kärrylenkin tytön ollessa hereillä.
Enää reilu neljännes jäljellä vauvavuotta, huh, ja edelleen on järki tallella äidillä ja lapsilla, ei kai tässä voi kuin taputtaa olalle :) Mukavaa alkanutta viikkoa, jos joku tätä sattuu lukemaan!